Dokkarit Metsän Tarina versus Erämaan Lumot

Rakastan arvostettua ja palkittua Metsän Tarina dokkaria siihen malliin, että ehkä olen jäävi arvioihmaan luontodokumentteja. Metsän Tarinan olen kattonu varhmaan 30 kertaa ja aijjon kattoa toisen mokoman.

Erämaan Lumot on tänä kevhäänä Ylen markkinoimia ja esittämia tämän ajan lyhkäsiä, nopea temposia, kameran vauhikkaita vilistelyjä. Kuvhiin haettu pintakaunista sympatiaa.

Minua häiritti näitten Erämaan Lumo -dokkareitten äänimaailma eli jatkuva hälinä. Teko-luonto-sympaattinen musiikki ja yhen miehen kokemuksiin pohjautuva selostus paino herkeämättä päälle. Entä se jonku toisen ihmisen esittely jostain epäselvästä syystä, se essiintuonti hajotti ja siis ihmetytti.

Erämaan Lumojen levoton kuvaustapa ja jatkuvaa korhviin tunkevaa häly, jonka tarkotus kait oli viä käestä tyhmää kattojaa, herätellä koko ajan, että katoppa nytkö kaunista ja ihmeellistä. Hehkutusta ja millon mitäki ihastelua tai marinaa luonnon tuhoamisesta vei pois luontokuvien näkemisen iloa.

Yleinen levottomuus ja hoppu siis pilasi minusta nämät lumodokkarit. Yhthään mihinkkään syventyminen tai pysähtyminen puuttu ja soli leimaa anttavvaa. Joku semmonenko harmonia ja luottamus luonnon ihmeellisyytteen sinänsä puuttu kokohnaan. 

Metsän Tarina doc on objektiivinen, äärimmäisen rauhallinen, hias, viipyilevä ja silti aktiivinen, sympaattinen ja on kauhniita kuvakulmia ja kohteita näyttävä. Ihmispuhe, lapsen ja miehen, on hyvin hyvin hiljasta ja rauhallista ja lophuun ajateltua, joka ihmistä koskettavvaa. Niin ja kyllä on ukkosta ja luonnollista mettän tuhoaki tuohaan esille. Ja tullee julki myös huoli mettien kohtalosta, mutta hienovarasesti esitettynä.

Jokhainen voi saavuttaa Metsän Tarinan meiningin missä tahansa mettässä. Se on siis tajuntaa avvaava ja auttaa löytähmään ommaa luontosuhetta.

Elämälle kiitos Metsän Tarinasta, son lohdullinen, son mielenrauhaa, sanosinko, no sanon, son meditoiva ja aivan loputtoman inspiroiva minun mielestä, eläköön mettän elämä!