Yksinäisyyestä löytyy onni

Heittäkää pois nuot yksinäisyyellä pelottelut
Ja kuppikunnat natoihneen ja muine kainaloihneen
Älä höntitä itteästi
Äläkä anna muittenkkaan höntittää sinua
Yksinäisyys tuo hättää, son totta
Yksinäisyys eijjole helppoa
Mutta onhan se seki eläminen lähheisten ja naapureitten kans ussein hankalaa
Meitä ohjattaan riippuvaisiksi
Turvallisuuen nimissä on tarjolla jos mitä
Ja millon mikäki tuo onnen ja ilon
Muttako molhan saatu tämä ja tuo turva tai mieliteko ja -halu tyydytettyä
Kohta on sama huoli, hätä, tylsyys ja ikävä
Riippuvainen eijjole vappaa
Ja vaphaus on ussein yksinäisyyen takana
Kammottavvaa, autiota, kolkkoa yksinäisyyttä pittää uskaltaa kohata
Tai mitä se itte kellekki on se, ettei juokse mielihyvänsä perässä
Usseimmille son sitä yksinäisyyen älyämistä
Syvän oman yksinäisyyen kokemista, jossa ihminen vappautuu
Ottaa vastuun ittesthään
Eihän se ulospäin ole mithän kummosempaa
Ei ainakhaan draamaa eikä ruikutusta
No taisi Eino Paltamosta kirjottaa yhen hyvän runon
Yksin oot sinä ihminen, siis Eino Leino
Kohtaa yksinäisyytesti äläkä yritä turruttaa itteästi unheen
Son levoton ja ikävä uni, jota ympäristö ja yhteiskunta meile tarjoaa
Met koko ajan syvällä sisimmässämme kuitenki älyämä
Mikä on falskia ja mikä höntitystä
Oman syvän kokemuksellisen yksinäisyytensä kohtaaminen
Tai tavottaminen
Son kovvaa hommaa
Mutta totuudellisen yksinäisyyen kans ihminen vappautuu
Alkaa uus elämä
Villeys ja vaphaus, joku semmonenko rakastava onnellisuus
Ja vappautuu just tuosta hankaluuesta ihmistenki kans
Lakkaa kerjäämästä hyväksymistä ja arvostamista
Oiskosse mahollista
Tulla niin yksinäiseksi ja vaphaaksi, että rakastas vaan kaikkia
Kaikkien rakastaminen taitas vaatia jotaki
Ainaki jatkuvaa hereillä oloa ja tiedostamista, ettei nuku höntitysunheen
Niin, niin tässähän on se kilvotteluntie
Se kilvottelu, josta iso kirjaki puhhuu
Kykyä, taitoa ja halua pysyä reaalitoellisuuessa ja rakastaa
Ja tarvithaan paljon kärsivällisyyttä
Koko elämähän son kärsivällisyysharjotusta muutenki, eikö ookki
No sitte, alan vain tekheen sillainko minun oma oikea sannoo
En evvää väräytä ympäristön vaatimusten tai hoppujen mukhan
Ihan rauhassa vain kohtaisin maailmaa ja ommaa erillisyyttä
Mielistelynhaluani minun pittää kans tervehtiä
Ja heittää sitte koko mielistelyt tunkiolle
Tuntu miltä tuntu ja sano kuka vain, mitä vain, mie tehen itte
Teen ja toimin oman pään ja syämmen mukhaan
Ihan niinko itte ossaan ja voin
Tässei hyväksymiset eikä arvostukset merkkaa ennää mithän
Sitä siis yksinäisyytensä kohtaamalla löytää onnensa missä vain
Ulkosesti ihan tavallisessa elämässänsä
Keskelä kaupunkia tai oravanpyörässä
Son sisänen asia, sanat on kovia ja käsitheet heikkoja
Mutta kyllä tästä käsittää, jos käsittää
Josset käsitä, ei haittaa mithän, son sinun oma asia
Mullon omat asiat
Mulle helpointa saaha ittestä kiini on mennä methään
Tai voinhan mie mennä Laphiin, missei ole kethän eikä mithän
Annan kuusten puhua, niinko se yks oululainen opetti
Sielä on helpointa vappautua maailman höntityksestä
No, tämei ole helppo homma, mutta justko tuntuu liian vaikealta
Tuntuu, että mitä tämä on, oonko tullu hulluksi
Siinä just seuraavassa hetkessä, alkaa niinko se ikiaikanen onni
Oiskohanse se paratiisin onni ennen sitä omenaa
Ja sieltä paratiisista lipsahtaa tosi helposti helvettiin
Käen kääntheessä
Sanoilla on vaikea selittää enkä mole ees mikhän
Mutta aavistan, mistä puhun, mitä tarkotan
Soisse mielenrauha ja aito onnellisuus jotenki näin
Löytys niinko tällain
Eikä sielä paratiisissa siis ole oikeaa eikä väärää, semmosta son
Jokhaisella oma tie ja omat oikeansa ja hyvä niin
Väärät on helvetissä kärsimässä!
– Hilkka Laronia!
Ihanainen maalaus (oma polku) ja viisas kirjoitus!
Sitähän se on elämä, hengitystä, sisään ja ulos, välillä yksinoloon ja sitten taas yhteyteen tois(t)en kanssa.
Jos ei osaa olla yksin, ei kai aidosti toisenkaan kanssa.
Mie en nyt muista, mitä Leino kirjoitti yksinäisyydestä, mutta
V. A. Koskenniemeä siteerasi eräs opettajani hyvinkin usein:
”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”
Ilmoita asiaton viesti
No Koskenniemeä soliki, jess Anmari ja Eino Leinollahan oliki ussein aika riippuvaisongelmaiset aatokset, jos pysymä plokin aihheessa ja villisti ja vaphaasti kiitos ihana ystäväni Anmari ja syänhallaus!
Ilmoita asiaton viesti
No piti äkkiä kattoa, mitä Eino Paltamosta sannoo yksinäisyyestä ja tämähän ainaski on:
YKSIN HIIHTÄJÄ.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin,
mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on.
Nyt lepohon
ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä
ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen
ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa
mun jäi kotomaa,
mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määrän pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,
ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas
ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies!
Se taruja ties,
kun joutui ilta ja leimusi lies.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois
vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin
nyt yksinäin
minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään,
minä hiihdäkään siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen,
tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy,
eikö lapsia näy,
kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Elä murehdi turhia, äitini mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan,
me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee,
emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa!
kaikk’ kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos taas Hilkka. Mie luin tuon sinun kirjotuksen äänhen oikhein ajatuksen kans. Hyvvää asiaa sie taaski kirjotat.
”vappautuu, lakkaa kerjäämästä hyväksymistä ja arvostamista” Etenki tuo lause tarttu mielhen.
Ja tuo runo! Ne neljä värsyä enen viimestä jo kansakoulussa opin.
Usko tai älä, vieläki niitä mielessä tappailen ku hangille pääsen.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä uskon ja ihanaa just se jo kauan sitte opittu joku juttu. Mieki kiitän sitä kansakoulunopettajjaa, joka opetti kaikki maakuntalaulut ja jos mikkä Metsän poika tahdon olla ja siis vanhoja ihania lauluja ja runoja ja loruja. Onkohan net ihan rakentahneet meän henkistä rakennetta nuot vanhat jutut. Niin ja sadut ja tarinat, kyllä vaan. Niissähän on semmonen vaivihkanen opetuski, moraalikasvatukseksihan sitä nykyhjään sanottas.
Ilmoita asiaton viesti
Elävää ja rikasta Suomen kieltä. Näistä tulee hyvä olo ja lämminhenkinen vaikutelma.
Ilmoita asiaton viesti
No voi ihanaa, kiitos, siis iso kiitoshallaus sulle, jos nuin saan sanoa ja lähettää, tuntu niin ihanalta!
Ilmoita asiaton viesti