Punaposkinen yksinpuhelu Armon kintereillä

 

Keheskymmenes luku, Vastoinkäymisten voima, Kirsti Männistö-Piirainen

___

Mulle on ratkennu yks homma,
olen sanonu, minua niin säälittää,
oikeasti olen tarkottanu, minua surettaa.

Minusta on surullistä nähä, kuinka joku kärsii
ja tässä puhun siittäkö ihminen on ittensä vanki, 
hukanu ittensä, luulee vaikka tietämistä elämäksi.

Ihmisen pitäs uskaltaa mennä kotia,
katella itte, minkälaista sielä kotonansa on,
miltä minusta tuntuu, mikä pelottaa, mikä ilahuttaa.

Muttako on lastanu kotinsa ympärille
ulkoset miltä-mie-näytän tai kuka-minusta-tykkää
asiat, ei sitä kotia näe ittekhään.

Ja sielä kotona nurkassa, oottaa se pikkuläppi, 
sinun sisänen lapsi ja se ossaa sanoa,
mitä sulle kuuluu, se kyllä kertoo, jos kuulet sitä.

Jos koko ajan kyselis, mitä mulle kuuluu,
voi siinä tervehtiä muistojaki ja tehä jopa uuen suhteen
muistoihinsa, muisthoon kerrallansa, hellästi hyväksyen.

Ja kuinka siinä ajattelu notkistuu ja mieli puhistuuko
tervehtii sitä pikkuläppiänsä, siinä tullee leikkisäksi,
alkaa nähä kaikkia satheenkaaren värejä.

Elämä kyllä vetasee meiltä maton alta ja non niitä
hetkiäkö pöllähämä keskele kotipirtin lattiaa ja 
näemä kaiken toisin, mikhän eijjole niinko ennnen.

Onnea matkhaan, sitä saa mitä tillaa, tilathan sulle
pään päälle kyltti, olen rakastatettu ja punaposkinen
ja kaikki on ystävällisiä minua kohthaan, hauskaa päivää!

Rakhauella hilkkapien

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu