Itkunen yksinpuhelu Armon kintereillä

Kaheskymmenes kolmas luku, Armoton ikävä, Antti Helynen

___

Itku voitelee sielua kestähmään surun,
minusta tuo on niin ihanasti sanottu.
Kyynelheetki taitaa olla suuri Jumalan lahja.

Ei itkemistä voi eikä piä vaatia,
itku on ussein niinko ihana ikioma ilontuoja,
itkun alla on ilo, usko pois,

Emmähän met ymmärrä paljonkhaan
elämästä emmäkä kuolemasta,
olhan vain niinko pikkuoravat ihmeellisessä mettässä.

Pikkuitkut on paikalhaan ainako itku 
jossain poskipäissä ailahtaa sillain
tai syämmessä sävähtää.

Ei itkemisseen piä mitehnkhään vaipua,
antaa itkun tulla ja sitte mennä
niinko ihana virvottava tuulahus elämänpolulla.

Häpeä, katkeruus, ikävä, net kannattaa tunnistaa,
muttei niitä saa alkaa paapohmaan,
tunnista, tervehi ja heitä pois!

Niinko sitase huivi paremmin päähän niinko entisaikaset
emännätkö nei voinu jäähä lypsyjakkaralle märisseen,
ei muutako etheenpäin lappaan sontaa sontaluukusta ulos.

Eikä net sonnat ole mithän huonoa, non kullanarvosta 
lannotetta, että vilja kasvaa ja ruokaa riittää ittele ja elläimille, 
ei siis auttanu emännän jäähä jakkaralle sykkyröihmään.

Nyt mulla tullee tähän pettymyski miehleen,
ei ihminen voi pettyä, ellei ole ollu odotuksia,
odotuksiimme met voima vain pettyä.

Pettyhneet ja katkerat ja kitkerät kovettaa sieluansa
ja mieltänsä ja syäntänsä, meän ei tartte kovettaa
itteämme, siinä luutuu ajatuski eikä keksikkään ennää mithän.

No itkemisiin ja iloittemissiin ja huomenta ja hallaus,
son taas uus ainutkertanen nopeasti ohi kiitävä päivä eessä,
jossei muuta, mielikuvitelhaan kaikkea kivvaa ja syänmerkki!

Rakhauella hilkkapien