Leikissä kaikki on mahollista

Leikissä kaikki on mahollista

Mie leikin tätä minun pikkuelämää ja joka aamu ihmettelen ja kiitänkö heräsin ja kattelen sitte sitä mukkaa sitä kaikkea mielenkiintosta ja jännää, mitä päivä tuo tullessaan.

Minun äiti lähti pois tästä elämästä kesken hänen leikkinsä, kesken osallistuvan ja vauhikkaan elämänsä. Yhtäkkiä yllättäen, ilman yhtäkhään varotusmerkkiä, mutta ehkä on joku elämänsopimus, jonka mukhaan kaikki meni oiken.

Eikä äiti kereny aatella mithän testamentteja, hahhahhaa, en tarkota rahallisesti, mutta meile ommaisille niinko tämmösiä meile vanhoile tyypillisiä muisteluita tai jotaki semmosia sei keriny tehä.

Jäi kyllä net runot ja päiväkirjat, jokka mie sitte luin ja itkin ja luin. Runot julkasin sitte myöhemmin minun omila sivuila: Keskusteluja äitin kans https://www.laronia.com/runo2.html.

Ja sitte met kukin jäimä leikhiin ommaa elämänleikkiä. Ja kuinka ussein kaipailin, että voiko oisin saanu nähä äitin vanhenemista ja saanu vanhenevan naisen mallia.

Itkin sitäkikö mie en saanu äitiä hoitaa, niinko äiti saatto-hoiti oman äitinsä sielä minun lapsuuenkoissa. Äiti lähti itte alle kahen vuen päästä äitinsä lähön jälkheen.

Isä puhu ussein, kuinka äiti lähti seisovilta jaloilta ja hän kitumalla, niinko isä itte sano, mutta sano vielä, älä hilkka suunnittele tulevia, varrautuminen ja huolehtiminen etukätheen on väärin ja turhaa. Joka ilta se kiitti päivästä ja kiitti minua, vaikka etäpesäkheet vuoti ja kivut oli kauheaa.

Isä oli rohkea ja elämänsä kanssa sinut. Sovussa elämänsä ja maailman kans. Isä eli pitkän elämän ja kiitti kaikesta.

Isän sain saattohoitaa hänen koissaan, isällä oli melanooma ja siittä oonki niin kiitollinen, että sain nähä ja seurata, ko ihminen jättää tämän maailman asia kerralhaan eikä noin vain kesken lennon.

Äiti oli elosa, ilosa ja valosa Viipurissa syntyny Karjalan evakko, joka uskalsi ja teki mitä tahto.

Varsinki se, että äiti teki, mitä tahto ja halus, vaikka kuka ois sanonu mitä, se lohutti ja tuntu ihanalta ajattukseltako surun kans yritti selvitä.

Ja kiitos teile, isä ja äiti ihmisenmallista, olitta rohkeita ja rehellisiä elämän kovien asioitten kans.

Minun elämänleikki jatkuu vielä, näköhjään, ja täälä kaukana lapissa tullee kaikkea miehleen ja miehän oon ollu joka kesä täälä, melkein koko elämäni ajan.

Ja nytko oon ihan yksin, tai Hertan kans nytko mullon Hertta, niin kuinka sen yksinolonki koen etuoikeueksi, pää jotenki selviää täälä ja leppään ittessäni, hohhoijjaa, mutta jotaki semmosta.

Äitihän ei juuri mulle syvällisiä(?) keriny sanhoon, mutta kerran se sano, että sie et vaatinu lapsena mittään, ja että hän on nyt oivaltanu, että et osanu vaatiakko sinua ei keritty kuunnella eikä ees ottaan sylliin.

Muistan sen hetken. Se sävväytti heti, mutta aloin lohuttaan äitiä ja sanoin, ettähän tet voinukko oli niin paljon kaikkea ja olitta liian nuoria.

Isän ja varsinki äitin nuoruus oli asia, joitei tarvinu salata, se näky ja tuntu ja siittä puhuttiin vaphaasti.

Mutta että mie pilvenreunalta olin valinnu semmosen lapsuuen, siihen liittyy tämä minun ilo lätistä ja löpistä näitä minun kirjotuksia ja maalauksia ja jos mitä höpötyksiä ja varsinkiko nyt mulla on aikaa.

Oon ollu aina innokas leikkiin, rakastan nukkeja ja nämät kirjotukset on minun leikkiä ja ajatukset selkiää ja hoksailen jotaki yllättävääki välilä, ko kirjotan omia pöpinöitä.

Mutten tarkota rasittaa kethän, siksiki some on hyvä, kuka haluaa seurata ketäki, son vappaaehtosta.

Kiitos, kiitos, kiitos ja heips ja jatkuu huomena, jos elämä suo.

– hilkkapien, Lapin mökissä 18.7.22 klo 13:01

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa