Harakka tuli kylään
Aamulla viiden maissa heräsin ääniin, että nyt asunnossa on joku muukin kuin minä.
Pervekkeen ovi oli isosti raollaan, ja sisälle oli tullut harakka. Tuijoteltiin toisiamme silmiin. Lajina tuttu vekkuli, kun lapsena kasvatin harakan aikuiseksi.
Alkoi hätääntymään, ja muutaman kerran törmäsi ikkunaan, mutta ei kovaa.
Avasin parvekkeen oven aivan auki, ja hätistin linnun keittiöstä ovelle olohuoneeseen. Osasi heti lähteä omille teilleen.
Voi hyvin vekkuli.
Se lapsuuden elättiharakka Repe, joka oli tyttö, lähti syksyllä omiensa joukkoon, mutta tunsi minut vielä parin vuoden päästä. Kävi katselemassa minua vain parin metrin päästä. Sellaista villi harakka ei tee ikinä.
Meillä oli yhtenä kesänä 60-luvun loppupuolella myös harakka, joka poimittiin maahan pudonneena nurmelta poikasena. Se samaistui perheeseemme ja ihmisiin siinä määrin, ettei oikein oppinut lentämään kunnolla pieniä pyrähdyksiä lukuunottamatta. Suurimman osan aikaa se tepasteli jaloillaan joko pihamaalla tai talossa sisällä osallistuen keskusteluun omalla hiukan naukuvalla säkätyksellään.
Harakka oli ristitty ”Manolitoksi” silloisen TV:ssä pyörineen lännensarja High Chapparalin pääroolinimen mukaisesti. Joskus elokuun lopulla se sitten erehtyi syömään ampiaisen, joka pisti sitä kurkkuun. Manolito tukehtui siitä kuoliaaksi. En tiedä oliko se liikaa erkaantunut luontaisista vaistoista yrittäessään nielaista ampiaista.
Ilmoita asiaton viesti
Lapsuuden tyttö-Repe oli varsinainen velmu.
Pienenä osasi luontaisesti kylpeä kun sai pesuvadillisen vettä eteensä.
Myöhemmin osasi jo lentää, mutta majaili pihapiirissä aika kauan.
Käden vain ojensi, ja kutsui, niin lehahti siihen milloin mistäkin.
Isäukko syytti harakkaa, että se pölli hänen silmälasit.
Suuresti kiinnostui muiden harakoiden metakoinnista, ja se oli menoa.
Ilmoita asiaton viesti