Repe oli aika epeli

Lapsena maalla tuli koluttua lähimetsiä. Tiheässä ryteikössä kohdalle sattui harakan pesä. Todella suuri katolla varustettu risupesä ei ollut kuin ehkä metrin korkeudella. Harakka luotti ryteikön tiheyteen. Nykyään en hyväksy sellaista alkuunkaan, mutta työnsin käden pesään, ja poikanen lähti minun mukaan.

Oli kovin pieni kun mahapuoli oli vielä paljas, ja siipisulatkin osittain tupessa. Isosta puulaatikosta väsäsin sille pesän, ja lämmikkeeksi trasselia ettei yöllä kylmety. Koiralle haetuista teurastamon pureskelueväistä veistelin harakalle syötävää. Hyvin kelpasi, ja se kasvoi huimaa vauhtia.

Repe kasvoi hauskaksi linnuksi. Isä syytti sitä silmälasiensa varastamisesta. Jos keittiön ikkuna oli auki tuppasi lentämään pöydälle nokkimaan voipalaa. Kun kesähelteellä sai vesivadin eteensä niin loikkasi heti kylpemään. Pihalla kahvitellessa yritti nykiä vieraidenkin käsistä pullat itselleen. Ojensin käteni, ja kutsuin nimellä, niin lehahti milloin mistäkin käsivarrelle istumaan. Myöhemmin koosta arvioin, että Repe olikin tyttö. Kiinnostui suunnattomasti lähimetsästä kuuluvaan muiden harakoiden mekastukseen.

Niinpä se lähti omille teilleen ja omiensa joukkoon.

Kului pari vuotta aikaa, ja taas lähimetsässä harakat metakoivat. Minä sinne, istahdin suuren kuusen juurelle, ja näkymättömissä olevat harakat jatkoivat metakoimistaan.

Sain päähäni kutsua Repeä nimeltä. Kuinka ollakaan, samaan kuuseen lehahti harakka, ja alkoi pomppia oksa oksalta alemmas minua kohti. Se tuli vain parin metrin päähän kurkistamaan kirkkailla silmillään.

Eikö eläimillä mukamas ole sielua?