Röyhkeät ranskalaiset
Nuorena sällinä lähdettiin kaverin kanssa Interrail-matkalle junalla Eurooppaan.
Matkasuunnitelmana oli, että kunhan nyt johonkin mennään.
Ranskan Nizzassa mentiin välimeren rannalle auringonottoon. Ranta oli jollain oikeudella jaettu aidoilla maksullisiin lohkoihin. Päädyttiin kaikkein halvimpaan kivikkoon.
Kivikossa piti maata koko päivä. Minä vaaleampana paloin täysin, ja tummempi kaveri ei ollenkaan. Alkoi hillitön kylmä horkka, ja iho oli kuin tulessa.
Vaikutti siltä, että juuri kukaan Ranskassa ei osaa englantia, tai ei halua ymmärtää.
Frangit oli lopussa, ja piti päästä pankkiin. Otettiin taksi. Vanha paksun juopon näköinen kuski huusi ja melusi jotain. Pysäytti keskelle risteystä meluamaan jotain santarmille. Selitin nuorelle santarmille englanniksi ja näytin satasta. Hän ihme ja kumma ymmärsi, ja käskytti kuskia mihin mennä. Pankin edessä paksu ukko nappasi kädestäni satasen, ja meni itse pankkiin.
Palasi, antoi muutaman frangin, ja lähti renkaat savuten karkuun. Muutaman korttelin matka maksoi noin sata markkaa.
Rautatieasemalla santarmi kiinnostui minusta kun olin punainen kuin hillonuija. Ainoa sana jonka ymmärsin puheestaan oli passi. Tarkasti passin, ja pujoi nyrkkiään kasvojeni edessä, huusi ja räyhäsi jotain käsittämätöntä.
Juna ylitti rajan Espanjaan, ja se oli kuin saapuminen ystävälliseen toiseen maailmaan. Vaunuosastoon tuli nuorta väkeä, kitara esiin, alkoi soitto ja laulu ja viinipullo lähti kiertämään kädestä käteen ja minullekin.
Ranskalaisista jäi pysyvä muisto kiukuttelevina ja räyhäävinä, epärehellisinä ihmisinä.
Ranskalaiset saavat kernaasti mässäillä sammakon koivilla, mutta ilman minua.
”Palasi, antoi muutaman frangin, ja lähti renkaat savuten karkuun.”
– Elämä opettaa. Omalla interrailillani v. 1985 innostuin, kun Italiassa saattoi ostaa leipää (panini) asemalaiturilla päivystävältä kauppiaalta suoraan junan ikkunasta. Maksoin silloisella liirasetelillä vaikeastiymmärrettävän suuren summan, ja sain toki ostokseni, mutta en vaihtorahaa. Ja juna lähti.
Vaikka vieraan valuutan kurssin tietäisi matemaattisesti mahdollisimman tarkasti, sen todellinen käsittäminen ei ole ihan helppoa. Sittemmin on siirrytty yhteisvaluuttaan, enkä toisaalta ole enää kohdannut vastaavia laiturimyyjiäkään.
Ilmoita asiaton viesti
Jos se vaihtoraha olisi ollut kolikoita niin niistä oli pulaa, tilalle saattoi saada vaikka tulitikkuaskin. Kolikoita vaihdoin (gambiare) naistenhuoneiden hoitajilta, heillä niitä oli.
Ilmoita asiaton viesti
Silloin kun minä kävin teininä Italiassa 70-luvulla, liiran arvo oli noin 0,5 penniä ja takaisin tultuani tienasin niitä pennejä myymällä tietoa, miten tullaan miljonääriksi 5 000 markalla.
Kolikkoja tavallisempi takaisin saatu vaihtoraha oli karkit, kun pienempiarvoiset kolikot oli kuulemma viety Sveitsiin ja niistä oli painettu nappeja, tiesi opas kertoa.
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoisimpia kokemuksia oman nuoruuteni matkailussa oli kun olin siippani kanssa Italiassa autolomalla vuonna 1984 ja sunnuntaipäivänä Bolognassa huomasin, että liirat olivat loppu Siihen aikaan ei vielä juuri kortteja käytetty ja varallisuuteni oli D-markan seteleinä. Se oli siihen aikaan vähän sellainen ”euro”
No, sunnuntaina eivät pankit olleet auki ja päätin sitten, että käyn jossain kansainvälisessä hotellissa vaihtamassa respassa rahaa.
Bolognan keskustasta löytyi pramean näköinen ”Jolly Hotel”, jonka eteen parkkeerasin. Olimme olleet edellisen viikon pitkälti teltassa leirintäalueella ja minulla oli puolen sentin parran sänki, likaiset farkut, rasvainen tukka ja kolme päivää päällä pidetty Peugeotin keltainen mainos T-paita.
Astuessani Jolly-hotellin aulaan siellä soi klassinen musiikki, ihmisiä istui liituraitapuvuissaan kristallikruunujen alla Cappucinojaan siemaillen ja tunnelma oli suorastaan aatelisen hillitty.
Suunnistin kohti respaa, jonka takana seisoi harmaahapsinen tummaan pukuun pukeutunut senioriherrasmies kultasankaisine silmälaseineen. Esitin hänelle asiani ja ojensin kolmesataa D-markkaa hänen eteensä. Hän ei sanonut sanaakaan eikä katsonut minuun, mutta otti ilmeettömästi rahat ja häipyi takahuoneeseen.
Muutaman minuutin kuluttua hän saapui takaisin kirjekuori kädessään, ohitti minut kävellessään pois tiskin äärestä kohti ulko-ovea. Seurasin häntä hämilläni ja kun hän oli päässyt ulko-ovelle asti, hän avasi oven ja teki kädellään eleen, josta ymmärsin, että minun sopii poistua. Kun olin astunut kadulle, hän ojensi minulle kuoren kynnyksen yli ja sulki oven. Kuoressa oli kuitin ja laskelman kanssa tarkkaan oikein tilitetty liiramäärä.
Ilmoita asiaton viesti
Turneen jälkeen oli mielenkiintoista, sillä loin nahkani kuin käärme.
Pinta-ihoa lähti vetämällä jokapuolelta isoina suikaleina.
Ilmoita asiaton viesti
Ranskalaiset ovat olleet kohteliaita, kerrankin tarjoilija lähti paitahihasillaan koleassa syysillassa parin korttelin päähän näyttämään missä, kun Latinalaiskortteleissa kerroin aterian jälkeen hakeneeni nimeltä mainitsemaani pientä ravintolaa. – lähtisiköhän täällä.. Ranskassakin tarvii vain kääntää kohteliaisuuskasetti päälle, niin kyllä se siitä.
Ilmoita asiaton viesti
Faija kertoi aikoinaan kun oli ollut työmatkalla Pariisissa, että hän kysyi kerran osoitetta kadulla partioineelta poliisilta.
Poliisi oli osoittanut reittiä konepistoolilla huidellen eteenpäin, vasemmalle ja oikealle ja faija oli kiitellyt häntä sitten kysyen miksi hänellä oli tuo pyssy mukanaan.
Poliisi oli vastannut murteellisella englannilla: ”Voila Monsieur, Le France iz ö kantrri öf liberrtee, byt samtaims ze liberrtee gous tuu faarr.”
Ilmoita asiaton viesti
Kysyin kerran Pariisissa poliisilta miksi ilotulitus, oli joku Saksan miehitykseltä vapautumisen vuosipäivä, ei edes tasaluku. Niin että omanlaisiansa.
Ilmoita asiaton viesti
Salernon rautatieaseman edustalla puolisen vuotta sitten sotilaspartioon kuulunut rivimies kielsi minulta kohteliaasti tuon vartioyksikön valokuvaamisen. Lisäksi hän mainitsi ikään kuin lisäperusteena yllättävän yksityiskohdan: ”olen Espanjasta”.
Jäi vaivaamaan, onko Välimeren (Nato-)mailla tänä päivänä niin pitkälle synkronoidut asevoimat, että jopa kaupunkien rutiinitehtäviin heitetään välillä ulkomaalaisia vahvistuksia. Vai käsitinkö jotain väärin?
PS. Kolmijäseninen katupartio sarjatuliaseineen, maastopukuineen ja häijynnäköisine autoineen urbaanissa kulttuurimiljöössä on, siis olisi, e-rit-täin houkutteleva ja kuvauksellinen nähtävyys. Oli siinä ja siinä, etten jo alkanut sönkätä pojille omia inttijuttujani: ”Once upon a time in Kouvola we had Soviet-made vehicles, and…”
Ilmoita asiaton viesti
Siitä on jo aikaa kun yritin kuvata Garda–järvellä karabinieerejä. Ei käynyt, ja tulivat hotelliinkin tsekkaamaan kuka olen.
Opin siitä että ei siellä niin vain kuvata, eivät halua naamojaan julkisuuteen.
Ilmoita asiaton viesti
Onneksi on kuvahaku! Karabinieri:
https://www.lentepubblica.it/wp-content/uploads/2022/07/PROVINCIALE_-_Controlli_dei_Carabinieri_4.jpg
La guardia militare:
https://usmia.it/wp-content/uploads/2021/08/Paracadutista-dellEsercito1.jpeg
Polizia:
https://www.safetysecuritymagazine.com/wp-content/uploads/Lockdown-competenze-della-Polizia-Locale.jpg
Ilmoita asiaton viesti