Pohdintoja intersektionaalisuudesta paremman dosentin kirjan valossa

Jokavuotisen, lähinnä somessa käytävän toivottoman tiedekeskustelun aikaan dosentti Ari Helon kirja Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa (Suomalainen metodologiayhdistys / Finnish Methodology Society, Helsinki, 2023) on pohdintojen laajuudessaan virkistävä infokeidas. Teos tarkastelee intersektionaalisuutta akateemisen metoditutkimuksen näkökulmasta. Helon akateeminen kanta näyttää olevan se, että tällaista metodia ei ole olemassa vaikka sitä tyhjillä lauseilla ja käsitteillä tieteellisissä tutkimushankkeissa ja niiden julkaisuissa tuotetaan. Tämän kirjoittaja ei ole missään asemassa väittämään muiden ihmisten akateemista työtä sisällyksettömäksi nollatutkimukseksi, eikä tuohon ole haluakaan. Kirjoittajan ei-akateeminen kanta olisi, että metodi on kyllä olemassa, kun sitä tuotetaan ja käytetään, mutta että se on sisällöltään ja olettamuksiltaan toispuoleinen ja sen takia joissakin tapaukissa omiaan tuottamaan joihinkin moniperustaisen syrjinnän käsitteen asianomaisiin kohdistuvaa tarpeetonta ja kielteistä determinaatiota.

Kirja on kirjautumalla luettavissa ja ladattavissa Internetissä. Läppärillä luettavaksi teos on pitkä – 336 sivua ja 616 viitettä lopussa. Puutteellisen ja pintapuolisen lukemisen pohjalta ei voi laatia kirja-arviota. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan aihetta niiltä osin kuin se kuuluu kirjoittajalle. Yliopistojen asiat eivät kuulu. En kommentoi Yhdysvaltojen rotu- tai rodullistamiskeskustelua taikka kriittistä valkoisuustutkimusta muuta kuin siinä mielessä, että tämä lähtökohta osaltaan selittää intersektionaalisuuden mallien toispuoleisuutta, mikä ilmenee esimerkiksi etuoikeuksien kehä -mallissa tai vuoden 2020 (hassun) termikeskustelun selitysosastossa.

Kaikki kirjan ajankohtaiset ja osuvat pohdinnat eivät ole tyyliltään tieteellisiä. Helo kirjoittaa: ”Edes pahamaineinen itäsaksalainen salainen poliisi Stasi ei tiettävästi kerännyt kansalaisistaan koskaan niin täydellistä rekisteriä, että kaikkien ”sukupuoli, yhteiskuntaluokka, ikä, etninen tausta, toimintakyky että seksuaalinen suuntautuminen” olisi ollut valtiojohdon tiedossa” (Helo 2023, 43).

Tuohon voidaan huomauttaa, että Stasin aikaan ei ollut olemassa somea ja digitaalisen tietotekniikan mahdollisuuksia, joita esimerkiksi Kiinan viranomaisilla nykyään on. Asian voi nähdä niin, että länsimaissa someen kasvanut sukupolvi digitalisoi vähemmistöjen konsepteja ja skenejä ja tuottaa uudelleen vähemmistöjä digitaaliavaruuteen. Tällöin on luontevaa ajatella, että vähemmistöt ovat keskusteluryhmiä kuten Facebookin keskusteluryhmät ovat määritelmän mukaan, ja tautologisesti keskusteluryhmiä. Tällöin olennaista on se, mistä ilmauksista ja termeistä joku mahdollisesti loukkaantuu, kuten somessa vuorovaikutus on pelkästään kielellisten ilmaisujen varassa. Tämä some-elämä, jonka haitoista tosin nykyään on kirjallisuutta ja tutkimustietoa, on asianosaisten ryhmäläisten oma asia. Näitä sosiaaliseen mediaan rakentuneita vähemmistökonsepteja halutaan kuitenkin syöttää takaisin instituutioihin ja fyysiseen todellisuuteen ikään kuin vähemmistöjen vaatimuksina ja oikeuksina. Tämä kuuluu kaikille, sekä varsinkin asianosaisille.

Historiallisesti vähemmistöskenet, joita oli 1971-2019 (koronaan saakka) ja joiden perinnöstä nykyinen niin sanottu woke-väki osaltaan ammentaa konsepteja, eivät ole olleet mitään keskusteluryhmiä. Marginaalisilla vähemmistöaloilla jaettuun kiinnostukseen perustuva fyysinen toiminta saattaa edellyttää huomattavaa keskinäistä luottamusta.  Luottamus ei välttämättä murru joihinkin sanoihin ja ilmauksiin, joilla ei sitten ole niin väliä. Somessa taas luottamus perustuu lähtökohtaisesti ilmauksiin tulkittuina valtaväestön ja vähemmistöjen välisessä asetelmassa.

Helo kirjoittaa: ”Tosiasiallisesti ”turvallisen tilan” käsitettä tarvitaan vain siihen, että intersektionaalisuuteen uskovan henkilön argumentoinnin kritisointi voidaan leimata kyseiseen henkilöön kohdistuvaksi loukkaavaksi puheeksi uudelleenmääritellyssä ”normaalissa” keskustelukulttuurissa” (2023, 224).

Turvallinen tila, Safe Space, on alun perin sm- ja gay-klubien – nykykielellä bdsm- ja queer-klubien – konsepti. Sääntö viittaa liberaalien demokratioiden marginaaleissa luotuihin omiin fyysisiin tiloihin, joissa kohderyhmään kuuluvat ja vaatimukset täyttävät toimijat ovat voineet harjoittaa teeman mukaista epänormatiivista fyysistä toimintaa – tai toki myös keskustella baaritiskillä. Tällöin turvallisuus perustuu siihen, että ihmiset luottavat prosesseihin: Tavan tallaaja turi ei löydä tänne, koska kaupunkirakenne ja markkinamekanismi ohjaavat hänet tuhlaamaan jonnekin toisaalle; Kuka tahansa ei pääse läpi dress code- ja henkilöarviosta; Jos joku ei noudata kirjallisia talon sääntöjä, henkilökunta poistaa hänet. Tällöin ei tarvitse tuntea ihmisiä tai tietää heidän yhteiskunnallisia kantojaan saati olla niistä samaa mieltä. Päin vastoin, esimerkiksi saksalaiselta klubi-skeneltä hyvin tiedetään, että aktiiviset osanottajat ovat olleet jakautuneita suhteessa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten samansukupuolisen avioliiton suotavuuteen, assimilationistiseen Coming out -käsitteeseen taikka yleensä identiteettikategorioihin. Some-vähemmistöt taas olettavat olevansa yksimielisiä yhteiskunnallisia liikkeitä, mikä näkemys kieltäisi esimerkiksi queer-kulttuurin monimuotoisuuden joka on ollut luovuuden ja konseptien lähteenä.

Helo sivuaa sosiaalista mediaa ohimennen: ”Muussa tapauksessa siirretään somekeskustelujen täysin hallitsematon vihapuhe ja eri mieltä olevien halveksimisen kulttuuri tutkimuskäytäntöjen sisään. Sitä ei saa sallia.” (2023, 187.)

Ei saa sallia, mutta mitäs asialle tekee, jos kyse on tuotantovoimien objektiivisesta kehityksestä ja jos some-aktiivien tietoisuus heijastaa algoritmeja, joiden tarkoitus on varmistaa maailman pörssiarvoltaan suurimpien amerikkalaisyritysten pääomien arvonnousu. Tämän kirjoittaja ei varsinaisesti, tai siis ei lainkaan, usko marxilaiseen heijastusteoriaan, mutta silläkin saattaisi olla jotakin käyttöä tänä aikana kriittisenä työkaluna.

Helo kommentoi kriittisesti ja poleemisesti, tai siis täysin kielteisesti, feministisen teorian ja epistemologian stand-point-näkemystä, jonka mukaan vähemmän etuoikeutetussa asemassa olevat voivat tämän asemansa vuoksi tuottaa vähemmän vääristynyttä tietoa (verrattuna etuoikeutetussa asemassa oleviin). Aihe on vaikea ja näkemys johtaa paradoksiin, jota käsitellään tieteellisen teoriakeskustelun sisällä. Vähemmän tunnetussa vähemmistötutkimuksessa esimerkiksi autismin kirjon transihminen, amerikkalainen psykologi Nick Walker – oman kirjallisuuden keskustelusivustolla ”Author, Professor, autistic, queer, Akido Teacher” – ehdottaa autoetnografisessa väitöskirjassaan (2019) autismin kirjon ihmisten omaksi epistemologiaksi käsitettä ”neurodiversity stand-point epistemology”. Tämän kirjoittaja on suhtautunut ehdotukseen suurin varauksin ja rajauksin yleisesti ja omakohtaisesti.

Yleisesti olen taipuvainen tukeutumaan kriittiseen tieteelliseen realismiin, jonka mukaan tieteelliset teoriat kuvaavat todellisuuden rakenteita ja voivat lähestyä totuutta. Kriittisyys viittaa tässä siihen, että tieteelliset teoriat eivät automaattisesti ja tiedeyhteisön sosiaalisten prosessien kautta lähesty totuutta. Ne voivat joksikin aikaa myös etääntyä siitä siten, että vanhempi oikeansuuntainen lähestymistapa ja tutkimusohjelma hylätään ja korvataan jollakin muulla, ja sitten vuosikymmeniä myöhemmin siihen aikaisempaan palataan ehkä paremman menetelmäosaamisen turvin. Näin on käynyt autismitutkimuksessa ja psykedeelien tutkimuksessa, ja kirjoittajan käsityksen mukaan käy nykyään esimerkiksi queer-tutkimuksessa taikka tässä käsitellyssä intersektionaalisessa tutkimusotteessa.

Omaksutaan tässä nyt kuitenkin hetkellisesti ja rajallisesti, for the arguments’s sake, stand-point -näkemys. Tuo olisikin omiaan horjuttamaan yleensä tiedettä ja erityisesti feminististä taikka intersektionaalista tutkimusta puolustavien argumentaatiota, jonka mukaan vertaisarvioituja tieteellisiä hankkeita ei saa arvostella tiedeyhteisön ulkopuolelta kun ei ole asemia. Stand-point -näkemyksen mukaan juuri asemien puute mahdollistaisi vähemmän vääristyneen tiedon tuotannon.

Stand-point -näkemyksen  mukaan asianosaisilla on mahdollisuus ja oikeus tuottaa omia valtavirran sosiologiasta eroavia mallejaan. Tällöin nuo omat mallit voivat myös hylätä intersektionaalisuuden oletuksen siitä, että kaikki marginaalisten alojen risteymät olisivat vaikutuksiltaan miinusmerkkisiä ja heikentäisivät asianomaisten toimintakykyä sekä sitä kautta toimintamahdollisuuksia. Vertaiskeskustelujen kommentoijat tai mahdollisten kansainvälisten kyselytutkimusten kohderyhmään kuuluvat kutsutut vastaajat voivat vastauksissaan kirjoittaa omia kokemuksiaan, kuten yleisellä tasolla:

”I was dyspraxic like hell and didn’t really know anything about this or that, and got practically thrown out from here and there, but then I found this, and that was like coming home and then I succeeded in …”

Onko tuo tieteellistä – ei tietenkään ole verifioitua tiedettä, mutta on mahdollisesti tutkimusaineistoa. Vertaiskeskustelujen kysymyksissä tai tieteellisten tutkimusten vapaakenttäosioissa ei pyydetä tenttivastauksia vaan vastaajien omia käsityksiä – onko vielä jotakin tähän osioon kuuluvaa, mitä ei ole kysytty, ole mahdollisimman täsmällinen. Yllä oleva ei ole täsmällistä, varsinaiset vastaamiset ovat kertaluokkaa konkreettisempia. Vertaiskeskustelujen arkistot säilyvät, vaikka alustoja tulee ja menee ja blogistit voivat kyllästyä hallinnointiin. Tieteellisten tutkimusten aineistoja säilytetään yleisten sääntöjen mukaan anonymisoituina kymmenen vuotta, ja niitä voidaan käyttää myös muihin tutkimuksiin, jos vastaaja on klikannut tällaisen luvan.

Vertaiskeskusteluissa ja tutkimuksissa on mahdollista esittää, että kahden marginaalisen ulkokehän alan risteymän yhteisvaikutus suhteessa johonkin kolmanteen onkin positiivinen, toimintakykyä ja toimintamahdollisuuksia lisäävä.  Intersektionaalisuuden viitekehyksessä tällaista mahdollisuutta ei ole, kun kaikessa on aina kyse syrjinnästä ja yhdenvertaisuuden puutteesta. Kuten Ari Helo toistuvasti ja kriittisesti toteaa, intersektionaalisuuden mukaan risteäviä eroja voidaan  ja pitää käsitellä samanaikaisesti. Tämä väittämä – pätee se sitten tai ei – koskee ainoastaan tilanteita, joissa risteävien erojen vaikutus on negatiivinen. Argumenttia ei voi esittää, jos tilanne olisi päinvastainen.

Intersektionaalisuus on sosiologian valtavirtaa. Golf-virta on valtavirta. Tieteellisen tiedon mukaan lämmin kevyt merivesi virtaa etelästä pohjoiseen. Tämä pitää paikkansa ja on todettavissa: soutaja laittaa sormen veteen ja toteaa että tässä on lämmintä ja virta vie tuonne päin. Tieteellisen tiedon mukaan on olemassa myös vastavirta, raskas suolapitoinen kylmä syvänmeren merivirta pohjoisesta etelään. Tuota ei voi havaita, sen kokee vain kaskelotti joka sukeltaa 2 000 metrin syvyyteen.