Hyvät, pahat ja konnat

Vaikka joidenkin mielestä kärjistynyt keskustelu olisi erityisesti suomalainen nykyongelma olen ainakin itse huomannut, että se yleistyi (nopeiden nettiyhteyksien myöten) niin EU:ssa, USA:ssa kuin Venäjällä. Yhtä hyvin valta- kuin sosiaalisessa mediassa…

Siksi oheinen toteamus ja perustotuus tuntuu tarpeelliselta. Aivan samanlaisesta ja alkukantaisesta vihasta on kysymys (esimerkiksi blogistanin persujen ja anti-persujen välillä). Loputon suo ja hirveän tylsää seurattavaa muille lukijoille.

Näin ulkopuolisin silmin voidaan hyvällä syyllä todeta, että lähes aina riitapuolia yhdistää täsmällään sama ja inhimillinen ominaisuus: etsitään (ja löydetään!) vihattava kohde, jonka jälkeen ajatusmaailma sumenee ja annetaan palaa. Sama monomaanisuus esiintyy myös julkisen sanan puolella. Kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen totesi: ”Jos joku joutuu sen hampaisiin, niin hän ei saa mitään armoa. Jos hän on konna, niin hän oin sitten kokonaan konna”.

Ehkä parhaiten saman asian kiteytti Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksen professori Janne Saarikivi omassa YLE-blogissaan vuonna 2019:

”Mutta juuri silloin kun näemme jossakin pahuuden talismaneja ja pahoja ihmisiä, olemme unohtaneet tärkeimmän opin, jonka siitä voisi saada, nimittäin sen, että pahuuden raja ei kulje ihmisten välillä vaan jokaisen ihmisen sisällä. Että kaikki ovat kykeneviä pahaan, yleensä huomaamattaan tai, mikä pahempi, tehokkuuttaan, itsekkyyttään, sosiaalisuuttaan. Siksi, että he tekevät sitä, mitä muut tekevät ympärillä”.

Juuri tästä syystä jäin pysyvästi pois puheenvuorolta ja osallistun kommentointiin hyvin harvoin ja harkiten. Monet, mielestäni hyvinkin viisaat kirjoittajat näyttävät uppoavan tuohon henkilökohtaisuuksien suohon aivan liian helposti: niin valta- kuin sosiaalisessa mediassa.