Vanhalla Volgalla Venäjän halki

Tämä blogi julkaistiin aiemmin, mutta Uuden Suomen blogistanin alma-uudistuksen yhteydessä kaikki kuvat hävisivät…  Yhdeltä datatikulta löytyi onneksi osa kuvista ja tässä päivitetty versio, josta yhä käynee ilmi, että Venäjä-maa on paljon hauskempi/mukavampi/inhimillisempi, kuin mitä jokapäiväisestä uutisoinnistamme voisi luulla. Lukijoille toivotan mukavaa nojatuolimatkaa:

Vanhalla Volgalla Venäjän vainioille

”Yksinkö meinaat lähteä lomalla Venäjälle ja vieläpä vanhalla Volgalla; onko sinulla kaikki kotona?” oli eräs kommentaari. ”Uhkarohkea” oli toinen, usein kuultu rohkaisu. ”Lähetä minulle tekstiviesti kun olet joutunut vaikeuksiin mafian kanssa” oli erään ystäväni jo vähän käytännönläheisempi huolenilmaisu.

Kanssasuomalaisten kuva nykyvenäjästä on niin synkkä, että näyttää siltä, että kuluu vielä pitkä, pitkä aika ennen kuin itänaapuristamme tulee taas suosittu lomamaa, 1970-luvun tapaan.  Ohessa kertomus kokemuksistani vanhalla Volgalla yksin tehdystä lomamatkasta, joka ulottui Venäjän pohjoisosista aina Etelä-Uraliin saakka.

Oli jo pitkään tuntunut oudolta, että venäläisiä autoja näkyy nykyään Suomen maanteillä jo kiitettävän paljon, mutta että vastaavasti suomalaisautoja tulee Venäjänmaalla ainoastaan vastaan rajamme läheisyydessä tankkaamassa tai korkeintaan Pietari-Moskovatiellä. Suomalaiset uskalsivat liikkua aiemmin rohkeasti Venäjänmaalla, niin sodan aikana kuin myöhemminkin 70-luvulla ns. ”nelijalkaisina ystävinä” Sotshissa, Pietarissa tai ties missä Neuvostoliitossa, mutta nyt, Venäjän Federaation aikana, vastaava rohkeus on yllättäen jäänyt pois ja loma Venäjällä on monille ”uhkarohkea” temppu. Venäjästä muodostunut mediakuvamme on nykyään vissi pääasiassa katulapsia, narkomaaneja, tuberkuloosia, hiviä, mafiaa ja korruptiota. Moni, joka käy itänaapurissa työn puolesta, tietää kuitenkin, että maa on yllättävän hauska, vieraanvarainen ja aito. Unohdetaan menneitä ja aletaan vihdoin nähdä mahdollisuuksia ainaisten uhkakuvien jälkeen, eikö? Sinisilmäisiä ei pidä olla, muttei vellihousujakaan…

Kymmenen vuoden myönteiset kokemukseni eri projektitöistä Venäjällä, sen mukaan tullut venäjänkielen taitoni sekä oma, vähän sotkuinen elämätilanteeni antoivat tänä vuonna lopullisen sysäyksen kokeilla Venäjän todellisuutta aivan yksin, eräänlaisella ”ekstreemilomalla”.

Kirjoittaja ja Volga-21, jolla on tässä vaiheessa jo Nizhni-Novgorodin autotorilta hankittu ”nokkapeura”

Valmistelu
Jo pitkään oli muhinut idea siitä, että ajaisin, jossain elämäni vaiheessa, ihailemallani Volga-21-autolla (”peuranokkavolgalla”) pohjoista reittiä aina Jakutskiin asti siten, että tuo ruuhkainen, kallis ja omalla tavalla tylsänikävä Moskova jäisi kauas etelään. Tällaista vanhaa elokuvaharrastajaa kiinnosti nähdä, miten Venäjän syvä maaseutu nykyään makaa. Kiinnostukseni Venäjään ja venäläisyyteen lähti aikoinaan liikkeellä noista hitaista, mutta niin sielukkaista itäelokuvista, joita oli useimmiten kuvattu juuri maaseudulla. Päätin jo 1970-luvulla, kun kävin junalla Kiinassa, että vielä joskus ajan omalla tahdillani autolla Venäjän halki. Venäjänkielitaidon ja Venäjän vapauttamisen myötä oivalsin yhtäkkiä, että juuri nyt (vuonna 2002) tuo hetki oli tullut.

Ensimmäinen vaihe oli hyväkuntoisen Volga-auton etsiminen. Pitkäjänteinen työ tuotti vihdoin tulosta viime joulukuussa kun löysin lehtien ”pikkuannonsista” huippuyksilön Karjalan Nadvoitsasta:

Auto oli ollut erään miliisipäällikön yksityiskäytössä ja kun mies kuoli se seisoi pitkään kuivassa autotallissa ennen kuin leski möi sen eteenpäin. Koska alkuperäinen kone oli ehtinyt ”kuivua” pilalla seuraava omistaja asensi siihen Volga-24:n moottorin sekä uuden vaihdelaatikon. Auto myytiin nyt pois korkean polttoainekulutuksen takia. Kaupat tehtiin ja keväällä auto rekisteröitiin tuttavan venäläisliikemiehen nimiin siten, että auto näyttäisi edelleen mahdollisimman alkuperäiseltä, vaikka varsinainen omistaja olikin suomalainen. Venäjällä ulkomaalaisen omistama autohan varustetaan aina keltapohjaisella rekisteritunnuksella, mutta sellaista en kaivannut. Nyt sain autooni aidot, venäläisrekisteritunnukset sekä Karjalan tunnusluku 10. Segeza-kaupungin notaarin allekirjoittama doverennost eli valtakirja oikeuttaa minua, ulkomaanasukasta, ajamaan kyseisellä venäläisautollani. Doverennost tulikin toimimaan matkalla miliisitarkastuksissa hyvin, koska se oli Venäjän liikennelainmukainen. Auto katsastettiin ennen lähtöä ja sen lisäksi asensin siihen rullavyöt, niskatuet sekä radion. Palomies Olegista ja hänen autotallista tehdystä pikkupajasta oli paljon apua valmistelutyössä. Muuten auto olikin kuin uusi eikä tarvinnut suurempaa remonttia.

Lähtövalmiina Karjalan Segezhassa

Heti kun lomani alkoi, kesäkuun alussa, ystäväni Risto vei minut omalla autollaan Kostamuksen kautta Karjalan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Segezaan, jossa Volga-auto oli seisonut valmiina jo keväästä lähtien. Kostamuksessa vaihdoin 1100 euroa 30-kertaisiksi ruplamääräksi, joka tulisi olemaan minun kuukausibudjettini.

Lähtö Karjalan Segezhasta

Lähtöpäivällä laitoin auto lopulliseen kuntoon. Segezan autovarikolla juttelin pitkään Igorin kanssa, tuttu rekkakuski, joka MAN-rekalla hakee viikoittain elintarvikkeita Pietarista. Igor oli allapäin, koska hänen vaimonsa oli äsken kuollut aivoverenvuotoon, vain 43-vuotiaana. Jo pitkään oli ollut korkeata verenpainetta, mutta sopivaa lääkitystä ei siihen koskaan annettu. ”Työnsivät vain letkun nenään, kun lopullinen kohtaus tuli”, manasi Igor vihaisena. ”Pakko tässä on elää eteenpäin”.

Ammattikuskina Igor totesi, että on ihan viisasta lähteä matkaan tuollaisella Volgalla, koska varaosia siihen saa kaikkialta eikä kukaan muutenkaan tajua, että ulkomaalainen on liikkeellä.

Lähtöpäivän aamu kului osittain tulkkaustöihin kun liikemies Vladislav (30 elintarvikekauppaa, suurmaatila, 2 ravintolaa) pyysi kääntämään yllättäen tulleiden suomalaisvieraiden puheet. Selvisin siitä, vaikken suinkaan ole tulkkia. Palkaksi sain 92-bensaa niin paljon kuin autoon ja varakanistereihin mahtui.

Vanhaan Volgaan asensin ensin volvon niskatuet ja ennen lähtöä myös rullavyöt.

Volgan komea, puolikuumainen matka- ja nopeusmittari näytti  lukema 23355 km kun vihdoin pääsin liikkeelle keskipäivällä. Päätin ajaa uutta tietä itään eli Karhumäen ja Puudosin kautta Kargopoliin, joka sijaitsee Arkangelin läänissä. Karjalan Tasavaltahan oli tullut jo niin tutuksi, että halusin mahdollisimman nopeasti itään. Päivän tavoite oli päästä Vologdaan, jossa minulla oli jo tuttuja maataloushankkeista sekä viime talven ”Rossiskij Les”-metsänäyttelystä. Sää oli upea ja Karhumäki ja Poventsa jäivät nopeasti taakse. Auto näytti toimivan hyvin, olihan siinä uuden Volga-24:n moottori. Puudosiin tutustuin jo aikoinaan, Jukan ja Esan kanssa, sen verran perusteellisesti (Muromskin luostariin, Vodlajärveen jne), että jatkoin eteenpäin uutta tietä itään. Puudosin ulosmenotiellä seisoi vanha mies, jonka otin kyytiin. Hän oli niin innoissaan siitä, että tapasi ”ensimmäisen suomalaisen”, että kutsui minut kotiin Ostrov-kylään ”tsuajulle”. Emäntä tarjosi hyviä blintsikoita vadelmahillon kera. Mukavan tauon jälkeen matka jatkoi. Upouusi, 160 kilometrin pitkä tie Puudosista Kargopoliin on jo täysin ajettava, muttei vielä kokonaan päällystetty. Tietyömaa kuuluu siihen valtavaan ”Uusia teitä Venäjällä”-ohjelmaan, jonka tulokset alkavat näkyä ympäri Venäjää. Yksityiset tierakennusfirmat tuottavat näköjään yötä päivää uusia maantiekilometrejä aivan pystymetsästä. Venäjän infrastruktuuri paranee koko ajan; sen olen saanut huomata viimeisen 10 vuoden aikana. Tietyön jälki vastaa usein jo eurooppalaista tasoa, etenkin syvemmällä Venäjällä, missä öljy- ja kaasuruplat helpottavat paikallisviranomaisten budjetin laadintaa. Karjalan Tasavallan ja Arkangelin läänin rajalla tie yhtäkkiä kapenee ja isossa kyltissä lukee ”Kenozerskin kansallispuisto”. Maisemat ovat kauniit; erityisesti järvikylä Orlova jää mieleen paikkana, jossa voisin viettää vaikkapa eläkepäiviäni. Niin komeasti vanhat hirsitalot istuvat hiekkaiseen järvirantaan….Aika seisoo; miksen lopeta matkani tähän? Kargopolin lähellä tie taas laajenee ja upouusi asfalttipinta houkuttelee. Volgan jykevä nopeusmittari näyttää välillä 110 eikä vauhti tunnu missään. Otan pari väsynyttä lypsäjää kyytiin, jotka tulevat kesänavetasta ja ovat menossa takaisin Kargopoliin. Kargopol on pieni, mukavantuntuinen maaseutukaupunki, jonka ensimmäinen maamerkki on lentokenttä, äsken mainittu valtiontila ja vasta sen jälkeen hieno keskusta. Jätän lypsäjät kyseiseen keskustaan ja suuntaan kohti etelää, koska suomalaisen karttakeskuksen tekemä, hieno ”avtodorogi severo-zapada rossii”-kartta näyttää optimistisesti, että Kargopolista kulkee päällystetty tie Vologdaan. Tie onkin alussa todella hyvä ja vauhti sen mukainen. Kun Arkangelin ja Vologdan läänien raja lähestyy tie yhtäkkiä kapenee ja muuttuu Solza-kylän jälkeen aivan olemattomaksi. Käännyin takaisin kylään ja kysyn huru-ukkojen muodostamasta ”kyläparlamentista” pääsenkö tästä eteenpäin Vologdaan. ”Tästä eteenpäin noin 35 km on periaatteessa vain talvitie. Sen jälkeen alkaa uusi Vitegra-Vologda-tie, joka on hyvä. Uusi tiepätkä on kyllä tulossa, mutta siihen menee vielä muutama vuosi. Näin kesällä talvitie on monessa kohti poikki, purojen takia. Tuolla sinun Volgallasi voisit ehkä päästääkin, kun sillä on hyvä maavara, mutta takeita on vaikeata antaa”….  Päätin kokeilla, koska muuten olisi pitänyt kääntää takaisin ja ajaa kiertotietä Plesetskin kautta (tuo tunnettu rakettilaukaisukeskus, joka tarjosi 80-luvulla nuo Suomessa niin usein nähdyt ”oudot valoilmiöt” itätaivaalla).

Auton jousitus osoittautui todella hyväksi juuri tällaisille teille ja puron ylitykset onnistuivat, koska niiden pohja oli aina kova. Hikisen ohjausurakan jälkeen pääsin vihdoin Vitegra-Vologda-tielle, joka on loistokunnossa. Saavuin Vologdaan kuitenkin niin myöhään, etten rohjennut enää soittaa viljelijäyhdistyksen Sergeille, joka oli luvannut tarjota minulle venäläisen illallisen kotona. Majoittauduin hotelli Spaskajaan ja sain taas kerran nauttia venäläishotellien mukavasta käytännöstä: kun saavut keskiyön jälkeen hotellitiskiin saat yhden päivän hinnalla huoneen kahdeksi yöksi eli seuraavaan keskipäivään asti. Myöhäisestä tulostani hotelliin oli muutenkin sen verran hyötyä, ettei ilotyttöjen soitoista enää ollut haittaa. Kokeneen venäjäkävijän tapana on nimittäin vetää puhelimen johdon heti pois seinästä tai vaihtoehtoisesti nostaa luurin pysyvästi puhelimen viereen, jolloin ”kaupallisista soitoista” ei ole haittaa. Monen venäläishotellin henkilökunta ilmoittaa nimittäin alan naisille (korvausta vastaan) missä huonenumerossa on ulkomaalainen. Jo kauan sitten tein päätöksen etten sotkeudu maksullisiin naisiin periaate- ja tautisyistä. Tuttava, murmanskilainen kirjailija/maalari Sven Lokka sanoi minulle kerran osuvasti, pohjoisen jätkän suoruudella, että hänkin on aina pysynyt erossa maksullisista naisista, koska ”se olisi muuten ihan samanlaista kuin joisit jonkun sylkikupista”.

Vologda
Siitä lähtien kun kävin ensimmäisen kerran Vologdassa, kyseinen kaupunki on jäänyt mieleisenä mieleeni. Ero Karjalan ja Vologdan alueen välillä on muutenkin melkoinen. Vologdan lääni on selvästi vauraampi, mikä johtuu ehkä osittain naapurikaupungin Tserepovetsin suurista Severstal-terästehtaista. Joka paikassa rakennetaan tai kunnostetaan rakennuksia. Kadut ovat hyvässä kunnossa ja katukuva on siisti.  Itse Vologda-nimi ei ole venäjänkieltä vaan tulee jostain suomalais-ugrilaiskielestä ja tarkoittaa ”valoisa, kirkas”. Minusta luonnehdinta sopii hyvin tälle pohjoiselle kaupungille. Kaupungin lähellä oleva luostari, kremlin ja kirkkokeskus on äskettäin kunnostettu. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että kunnostukseen on käytetty sitä samaa, tuhoisaa ulkolateksimaalia kuin aikoinaan Helsingin Tuomiokirkon ”restauroinnissa”. Uusi lateksimuovimaali on jo tulossa levyinä alas ja ainoa lääke siihen olisi hiekkapuhallus…Olisivatpa restauroijat käyttäneet perinteistä, kestävää kalkkilaastia lateksin sijasta. Näin maalitehtaiden (myös suomalaistehtaiden) kiivas tv-mainonta Venäjällä tuottaa surullista satoa kirkkoarkkitehtuurin upeissa rakennuksissa.  En ole suinkaan ainoa, jonka mielestä ulkolateksia ei pitäisi myydä enää ollenkaan tai korkeintaan varustettuna ankarilla varoituksilla (myös venäjäksi).

Vologdan lääni (vasemmassa yläkulmassa näkyy Ääninen)

Seuraavana päivänä tapaan Sergein kotibileessä hauskan Galinan, ikäiseni eronneen naisen, joka työskentelee sanatoriossa. Kerroin, että olen lähdössä matkalla itään ja sovimme, että paluumatkalla, kun hänelläkin on lomaa, tulisin tervehtimään. Galina haluaa näyttää minulle Belozerskin sekä paikan, missä filmattiin vuonna 1973 filmi Kalina Krasnaja (Punainen heisipuu), jonka ohjaajana, käsikirjoittajana ja pääroolissa toimi hieno näyttelijä Vasili Shukshin. Filmi teki aikoinaan minuun suuren vaikutuksen. Shukshin oli tavallaan Venäjän Mikko Niskanen.

Vologda

Jatkan seuraavana päivänä Vologdasta itäpohjoiseen suuntaan Veliki-Ustjugiin ja saan tuttavien osoitteita Siktivkarissa, johon on jo kauan tehnyt mieli mennä, mutta johon olen ensisijaisesti menossa hoitamaan erään suomalaisarkkitehdin projektikuvioita.

Matkalla Veliki-Ustjugiin, Venäjän ”joulumaahan” (enää vain 530 km)

Vanha Veliki-Ustjug on nyttemmin Venäjällä tullut tunnetuksi ”joulumaana”. Moskovalaisrahoilla on viime vuosina hieman kaupungin ulkopuolella rakennettu Djed Moroz:in eli Pakkasukon linnanpuisto. Itse Veliki-Ustjug on kaunis, ikivanha (840 v.) rantakaupunki Suhona- ja Dvinajoen yhtymäkohdassa. Valitettavasti myös täällä ulkolateksi oli tehnyt jo tuhojaan vanhoissa kirkoissa. Hotelli Suhona on kuitenkin siisti, halpa ja ennen kaikkea siellä oli lämmintä vettä. Ravintolassa suurperheen vanha mummo vietti omia synttäreitään niin vauhdikkaasti tanssien etten vastaavaa hienoa ole nähnyt missään aiemmin. Tukeva ja tulinen mummo jaksoi rokata yhteen kyytiin niin lujaa, että ukot (mies, pojat, sedät) tippuivat armotta kyydistä.

Veliki-Ustjugin vaakuna (Suhonan ja Dvinan yhtymäkohta)

Veliki-Ustjugin pakkasukon maa, talvisaikaan

Komin Tasavalta
Veliki-Ustjugin jälkeen Vologdan pitkä lääni muuttuu taas Arkangelin lääniksi ja pääsen Kotlas-kaupunkiin. Leveän Dvina-joen yli on rakennettu upea uusi silta. Kaupungissa, hotellin ruohikon vieressä mustalaisperhe on perustanut leirinsä ilmeisesti koko kesäksi. Kysyn paikallisilta taksikuskeilta, minkälainen on tie Syktyvkariin; minullehan kerrottiin Vologdassa, ettei sellaista tietä ole ollenkaan. He kertovat, että uusi tie on tehty ja ihan OK. Noin kolmannes eli 130 km on edelleen gruntovka, sorapintaista, ja loput asfaltti. Jatkan seuraavana päivänä Komiin. Matkan varrella mahtavat maisemat. Erityisesti Viled-joki hiekkarantoineen jäi mieleen. On niin kuuma, että on pakko heittää talviturkki pois. Veden lämpötila ei ole paljon yli 10 astetta.

Kotlasin jälkeen, joka kuuluu Arkangelin lääniin, ilmestyi melko pian Komin tasavallan raja.

Kun saavun Syktyvkarin matkamittari näyttää jo 25482 km. Syktyvkar on siisti ja vauraannäköinen kaupunki; aivan erilainen kuin kuvittelin. Kuulen, että sen alkuperäinen, komilainen nimi on Syktyvdinkar. Kadulla on pystytetty vaikuttava Memorial-muistomerkki Stalinin ajan terrorin uhreille. Komin tasavalta jäi 30-luvun ja 40-luvun loppupuolella monille kohtalokkaaksi päätepysäkiksi.

Noin 30% Komin tasavallan väestä puhuu komia, joka puhuttuna muistuttaa jollain tavalla suomea vaikka kirjatussa muodossa käytetään kyrillisiä kirjaimia. Tasavallan toinen, suuri kaupunki on pohjoisessa sijaitseva Vorkuta, jonne pääsee vain lentäen tai junalla. Tällä kaupungilla oli Stalinin terrorin aikana aivan erityisen paha maine. Vähän Syktyvkarista pohjoiseen olen yötä pienessä Sedkirkesh-kylässä Svetan ja Ljosan luona. Sveta opettaa paikallisessa koulussa. Kylään pääsee vain lossilla leveän joen yli. Lossi on jo sinänsä nähtävyys, mutta parasta ovat kuitenkin sen matkustajat. Teen tuttavuutta Komin tasavallan kansanartisti Lev ”Loova” Serovin kanssa, joka väen väkisin haluaa ostaa Volgani, ”koska tarvii sitä ja on aina halunnut sellaisen”. Rahaa on, kun on tullut soitettua harmonikkaa Puolassa, Bulgariassa, Moskovassa jne. Kun tämä vanha, parrakas Loova ei onnistu tavoitteissaan hän alkaa yhtäkkiä esittää mahtavan shown paikalla olleille naisväelle. Huuli lentää ja kaikilla on hauskaa. Illalla saunassa Ljosa, Svetan eläkkeellä oleva valkovenäläismies, kertoo, että hän kävi juuri Bobriskissa, Valkovenäjällä, velipojan luokse. Nuoremman velipojan vauraus oli ollut silmiinpistävä. ”Onko hänellä hieno auto”, kysyin. ”Ei autoa, mutta kaikki kodinkoneet, hyvä talo ja 2 hevosta, josta yksi kengitetty ja toinen ilman hevoskenkiä”. Kun kysyn syytä siihen, Ljosa kertoo, että veli tekee päiväsaikaan työtä kengitetyllä hevosella ja yöllä käy varastamassa valtiontilan kaalia kengittömättömällä. ”Ihan järkeenkäypää hommaa, eikö?”.

Syktyvkarin ilmakuva

Marin Tasavalta ja Nizhnyi-Novgorod

Koska jo alunperinkin päätin lähteä matkaan ilman varsinaista päämäärää eli venäjäksi diko (villisti), suuntaudun Komin jälkeen Nizhnyi-Novgorodiin, josta autoni on kotoisin. Auton nokasta puuttuu nimittäin tuo alkuperäinen peura eli venäjäksi alen. Sellainen oli tietysti saatava ja samalla sain tarpeeksi hyvän syyn käydä entisessä Gorkissa, Andrei Saharovin karkotuskaupungissa, joka ennen oli suljettu ulkomaalaisilta. Tie kulki Kirovin kautta Marin tasavallan pääkaupunkiin, Joskar-Olaan, jossa olen yötä samannimisessä hotellissa (270 ruplaa/yö).

Marin tasavallan raja ja Volga-21

Kaivattua lämmintä vettä ei ole. Marinkieli on samalla tavalla suomensukuinen kuin kominkielikin. Aamupäivällä, kun olen tutustunut pintapuolisesti tähän pikkukaupunkiin, jatkan matkaa kohti Nizhni-Novgorodia. Joudun isolla lossilla ylittämään Volga-jokea Kozmodemjanskin kohdalla.

Lossimatkan jälkeen autoni on täynnä mareja, jotka ovat menossa kaupunkiin. Kielestä en saa mitään selvää, mutta yhteinen venäjänkieli auttaa. Matka on hauskaa. Nizhnyi-Novgorod on todella iso kaupunki; kuulen sen olevan Venäjän kolmanneksi suurin. Yövyn ”Nizhegorodskaja”-hotellissa, joka sijaitsee komeasti kukkulan huipulla siinä kohdassa, missä Oka-joki yhtyy Volgaan.

Kuva otettu hotellin mäen huipulta, josta näkyvät suurkaupunki sekä Oka- ja Volgajoen yhtymäkohta.

Lämmintä vettä ei siltikään ole, mutta kylmä suihkukin kelpaa minulle. Seuraavana päivänä jätän auton hotellin eteen ja otan taksin tehtaalle. Siellä kuulen, että kaikki Volga-21:n osat on myyty jobbareille, jotka harjoittavat kauppaa autotorilla. Kyseinen tori on kerrassaan mahtava. Muutaman hehtaarin alueella löytyy kaikkea; myös tuo kaivattu peura (350 ruplaa). Kaupungissa huomaa jo Islamin vaikutusta; näen useita moskeijoja. Seuraavana päivänä matka jatkuu itään ja ylitän taas uuden tasavallan rajan, Tsuvashin Tasavalta. Otan kyytiin vanhemman miehen, joka kertoi olevansa kansallisuudeltaan tsuvashi. Hän on niin iloinen, että tapaa ensimmäisen suomalaisen, että vaatii pysähtymään erään kyläkaupan kohdalla, jotta hän voisi ostaa minulle lahjaksi ”maailman parasta, tsuvashilaista vodkaa”. Lev-niminen mies antaa pullon minulle matkamuistoksi ja selittää sen jälkeen automatkalla, mitä eroa tataarien ja tsuvashien välillä on. ”Ulkonäkö on sama, eli olemme tummia, mutta uskonto on eri. Me olemme kristittyjä kun tataarit taas kuuluvat islaminuskoon”. Lev jää pois Tseboksaryssa, joka on niin tasavallan kuin kaikkien tsuvassien pääkaupunki. Hotelli Tsuvashi on täynnä, mutta hotelli Rossijasta löytyy huone. Hotellin vanhempi vastaanottonainen kertoi, että juuri kunnostettu huone maksaa 420 ruplaa, mutta puhelinta ei ole. Otan sen mielelläni ja saan vihdoin taas lämmintä vettä. Huone on hyvä ja katselen kaupunginkävelyn jälkeen mielenkiintoisen myöhäisdokumentin Stalinin Jakov-pojasta. Yhtäkkiä ovella koputetaan ja tummankaunis, ihananrehevä nainen kysyy enkä halua seuraa. Hän kertoi, että oli pakko tulla ovelle asti ”koska sinulla ei ole puhelinta”. Ehkä tämä olikin nerokkaampi markkinointitapa kuin muissa hotelleissa. Kerron, etten harrasta maksullista seuraa, johon hän vastaa ”Miksi, säälitkö rahojasi? Olen köyhä, minulla olisi niihin kyllä käyttöä”.  Kun hän, turhan kaupittelun jälkeen, oli lähtenyt pois, jäi minua vielä pitkään harmittamaan niin hänen kuin itseni puolesta. Luonnon laista ja omista periaatteista joutuu näköjään välillä kärsimään kovastikin. Eräs ystäväni sanoi kerran osuvasti: ”aina ei voi olla kivaa”. Lievää se meidän pullamössöpolvimme tuska kuitenkin on, verrattuna kovissa oloissa elävien tuska. Seuraavana aamuna näki kadun mainoksista, että Tseboksaryssä järjestetään ensi kesänä pikakävelyn EU-mestaruuskisat. Tästä Volgan rannalla sijaitsevasta rinnekaupungista pidän.

Kazan, Ufa ja epäonnistunut lento Jakutskiin

Seuraava etappi on Tatarstan ja sen pääkaupunki Kazan. Täältä ovat niin monet Suomen tataarit alunperin kotoisin. Maisemat ovat melko tasaiset ja virtaavaa vettä on aika vähän. Kasvustot ovat tien molemmin puolin todella hyvät (vehnää, ruista, sinimailasta).

Agronomille miellyttävä näkymä: varsin komea sinimailaskasvusto matkalla Ufaan.

Sää alkaa olla koko ajan  lämpimämpi eikä autolla ajaminen enää niin paljon huvittaa. Kazan osoittautui ruuhkaiseksi kaupungiksi, jossa ortodoksiuskonto elää sovussa islamin kanssa. Radiosta tulee taas selittämätöntä kieltä ja kaduilla monet naiset kävelevät huivin kanssa.

Uusia moskeijoja näkyy niin Tatarstanissa kuin Bashkortostanissa

Kaikesta kuitenkin näkee, että täällä liikkuu jo selvästi enemmän rahaa kuin vaikkapa Karjalassa. Koska eräs tavoitteeni oli päästää Jakutskiin, päätän ottaa selvää paljonko maksaa lento Kazanista sinne. Lentokentän ystävälliset naiset laskevat lennon hinnan pitkään näytepäätteistään ja tarjoavat lopulliseksi hinnaksi 19 000 ruplaa. Edestakaisin, Moskovan kautta. Lentoyhtiö olisi Tatneftaero, jonka nimi viittaa myös tämän alueen öljyrikkauksiin. Yövyn hotelli Tatarstanissa ja jatkan eteenpäin Bashkortostanin Ufaan, joka on vieläkin rikkaampi kuin tataarien tasavalta, mutta samalla myös melko saastunut kemia- ja energiateollisuuden takia.

Niin kuskin kuin Volgan tankkausta Kazan-Ufa-valtatiellä

Lämmin sää alkaa kuitenkin sen verran kypsyttää pohjoista miestä, että käännyin sovulla takaisin luoteiseen. Päätän ajaa Ylä-Volgan pikkukaupunkien myötä Vologdaan.

Ylä-Volgan pikkukaupungit, Tarkovskin talo ja uusvenäläisten kiilaamista

Nizhni-Novgorodista länteen tulee ensiksi Zavolzhe-kaupunki, jossa tehdään automoottoreita ja jossa Volgasta on tehty tekojärvi hienoine patoineen, jotka tuovat Hollannin mieleen. Matkalla pieneen Juverets-kaupunkiin joudun miliisirysään. Tutka näyttää kesäiltana taas 110 vaikka suurin sallittu olisi kyseisellä tiellä vain 70. Miehet kertovat, että nyt on voimassa uusi laki, joka kieltää heitä vastaanottamasta sakkorahaa. Kyseinen sakko (300 ruplaa) olisi maksettava Sberbankiin. Kun kerron, että näin pitää sitten tehdä jos niin sanotaan, nuorempi miliisi rupeaa rummuttamaan sormillaan latukan kojetaulua. ”Voitaisiinko menetellä niin, että maksat meille puolet ilman kuittia?”. Jo vain, totean, ja homma hoituu. Sen jälkeen molemmat miehet rupeavat kilvan kehumaan vanhaa Volgaa. ”Kyllä ennen ne tekivät laatuautoja. Miten lujaa tällä oikein pääsee?”. Eroamme ystävinä.

Juverets osoittautui pieneksi rantapaikaksi, jossa aika kerta kaikkiaan seisoo. Hotelli oli matkan halvin (80 ruplaa) ja siihen hintaan kuuluu kohtuullinen hometuoksu. Jätän ikkunat auki.

Juveretsin keskusta, hotellini vasemmalla.

Kun aamulla kävelen katuja pitkin, huomaan aivan yllättäen hienon hirsitalon, jonka seinäkilvestä käy ilmi että ohjaaja Andrei Tarkovski on siellä nuoruusvuosinaan asunut. Mies, josta Ingmar Bergman totesi, että pystyy liikkumaan vapaasti siinä huoneessa, johon hänelle (siis Bergmanille) on vain mahdollisuus tuijottaa avaimenreiän kautta. Kerrassaan hieno ohjaaja.

Andrei Tarkovskin nuoruuden talo

Naapuriukko kertoo, että hän kyllä muistaa Andrein, joka oli nuorena hyvin vakava poika. Jospa ”Peili”-elokuvan juuret ovat täältä? Seuraava pikkukaupunki on Kinezhma. Matkan varrella otan hintelän huivimummon kyytiin, joka käy myymässä kananmunia torilla. Mummo on innoissaan kyydistä ja kertoo, että hän usein kävelee 35 km:n matkan edestakaisin (!). Oman kylän kohtalosta hän kertoo, että seudun kylät kuolevat samassa tahdissa kuin eläkeläisetkin. Nuoret tulevat vain kesälomalla sinne. Talvella on enää vähän savuja.

Matkalla Kinezhmaan, Volgajoki näkyi koko ajan oikealla puolella.

Kinezhmassa otan peräti luks-huoneen, koska se maksaa vain 600 ruplaa. Tämä Ylä-Volgan rantakaupunki on kesällä todella mukava rantabulevardineen. Siinä olisi viihtynyt jopa kauemminkin. Söin perusannokseni: shashlikkia ja olutta.

Aamulla oman Volgani kytkimen pääsylinteri ei kuitenkaan suostu toimimaan ja vaihteita on vaikeata saada päällä. Kun makaan auton alla, säätämässä kytkinvaijeria, vanha mies kumartuu alle ja kertoo, että lähellä olisi kyllä tiilistä tehty autotallijono, jossa yksityiset laittavat pimeästi, siis na leva tai po tsornomy, autoja kuntoon. Kiitän neuvosta ja erässä autotallissa Ljosha-niminen mies löytää omista laatikoista heti sopivan kumitiivisteen. Auto on kunnossa puolessa tunnissa ja samalla siinä asennettiin tuo Gorkista ostettu peurakin.

Eräs lukemattomista Volga-losseista.

Joudun taas kerran ylittämään Volga-jokea lossilla, joka liikkuu kuitenkin vain 2 tunnin välein. Kun tulen siihen rantatörmään, josta lossi lähtee, huomaan, että edessäni on jo melkoinen jono. Epäilen pääsenkö kyytiin, koska lossi ei ole iso. Kun autolasti on purettu ja ylöspäin kulkeva, toinen kaista on vapaa, tapahtuu taas sitä, josta niin moni saa verenpainetta Venäjällä. Ylhäällä, takana, iso musta mersu on koko ajan kyttänyt tätä tilaisuutta ja kiilaa nyt vauhdilla koko jonon ohitse suoraan lossiin. Ajattelin, että yksi vielä lisää enkä varmasti pääse enää mukaan. Samalla näen sivupeilistä, että iso japskimaasturi meinaa tehdä saman tempun. Alaspäin menevä tie on kapea ja molemmin puolin ojat, joten ohjaan Volgani keskellä tietä. Autojono laskee hitaasti alas, mutta maasturimies ei pääse ohitseni ja mies hermostuu. Hän vilkuttaa valoja, kuten saksalainen autobahnilla, ja alkaa soittaa torvea. En kiinnitä huomiota siihen. Seuraavaksi hän pysähtyy auton, tulee ulos ja on muka hyvin vihainen. Huomaan, että kyse on pyylevästä, siististi pukeutuneesta, lyhyestä miehestä. Pysähdyn oman autoni ja tulen ulos. Kerron terveisiä Suomesta ja ilmoitan samalla, että väärä mies on vihainen. Mies hämmästyy minun ulkomaalaisuudestani ja koostani sen verran, että antaa periksi. Muut autoilijat, jotka mosseissaan ja ladoissaan ovat menossa mökille, näyttävät minulle iloisesti kannustusmerkkiä, peukalolla ylöspäin. Maasturi jäi rannalla ja sain kerrankin tyydytystä siitä, että uusvenäläinen joutui oppimaan ”po evropeiskomu standartu”. Venäläiset kertovat aina mielellään että kansa on henkevä ja sivistynyt ja näin usein onkin, mutta tällaiset herrat pilaavat kyllä tuon henkevyysvaikutelman pahasti. Kun myöhemmin kysyn tuttaviltani Petroskoissa, miksi niin monet venäläiset antavat jonoissa periksi noille tyypeille, oli vastaus: ”Pelko. Eihän sitä koskaan tiedä kuka siinä autossa on”. Oma havaintoni kuitenkin on, että suurin osa ökyautojen kuskeista on rikastuneita liike- tai virkamiehiä ja että vain pieni osa on varsinaisia ”maantierosvoja”.

Belozersk ja Kalina Krasnaja

Kultaisen kolmion (mm.Kostroma, Jaroslav) kautta pääsen takaisin Vologdaan. Galina lupasi näyttää, missä Punainen Heisipuu on aikoinaan filmattu. Belozersk-järven lähellä sijaitsee, pölyisen matkan takana, Sladkij Ostrov (makeasaaret) ja Ogennij Ostrov (tulisaaret). On hämmästyttävä nähdä nuo samat paikat missä suosikkiohjaaja ja näyttelijä Vasili Shukshin nauhoitti filmin ja mitkä olivat syöpyneet jo aiemmin muistiini. Juuri tällä vankilasaarella istuvat Venäjän elinkautisvangit, mm. tuo nuori Birjukov, josta Suomen televisio näytti äsken riipaisevan dokumentin hänestä ja hänen äidistään. Birjukov tappoi sotilasaikana esimiehen, joka käytti häntä hyväksi…

Juuri täällä kuvattiin Kalina krasnaja (Punainen heispuu)

Itse Belozersk on kaunis linnoituskaupunki, jonka kautta kulkee Volga-Baltijskij kanal. Kesäinen myrsky sattuu kohdalle. Hautausmaa on täynnä kalastajia, jotka ovat hukkuneet tämän suuren, mutta matalan järven jyrkissä aalloissa. Haudat on koristeltu pelastusrenkailla. Venäläiset alumiiniveneet ilman minkäänlaisia kellukkeita ovat tunnetusti vaarallisia. Sikäläiset hautausmaat ovat aivan omaa laatuaan ja jokainen hauta on erilainen. Ero meidän suorien viivojen hautausmaihin on virkistävä. Pidän venäläisen hautausmaan ilmapiiristä ja myös siitä tavasta, joilla siellä vainajia muistetaan.

Belozersk ja myrskyinen Belozero.

Vitegra, Petroskoi, Sortavala

Ajan ”Venäjän Pohjola”-luonnonpuiston kautta aivan loistavaa tietä Vitegraan, jossa näen erään kauppavaraston seinällä kauppiaan maalaman, iskevän pelotuslauseen ”varkailla ei seiso!”. Muuten Vitegra on pieni, uinuva paikka Äänisen etelärannalla.

Vitegran jälkeen tie muuttuu todella kuoppaiseksi, joka on aina hyvä merkki siitä, että läänin raja on lähestymässä. Vozhnesenin kohdalla ylitän lossilla Syväri-joen ja kuljen vepsäläiskylien kautta Äänisen länsirantatietä Petroskoita kohti. Vasta siellä näen ensimmäiset suomalaisautot kuukauden jälkeen. Matkan varrella näin ulkomaanautoina ainoastaan saksalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia ajoneuvoja.

Volgan-Itämeren vesitie, Vytegran kohdalla.

Petroskoin hienolla rantabulevardilla syön shaslikkeja oluen kanssa ja käyn ystävien kanssa matkan vaiheet läpi.

Petroskoin jälkeen ajan vielä Aunuksen kautta, jossa käyn Nikolain ja Ljudmilan luona, vanhoja ystäviäni. Otetaan löylyt, stogrammat ja puhutaan Venäjästä.
Aunuksen jälkeen ajan Sortavalaan, ensiksi huoltoon ja sen jälkeen Korven Olavin ja Railin autotalliin. Mittarilukema oli 32455 eli matkaa kertyi reilut 9000 km, bez problem.

Olavin ja Railin datshan edustalla Sortavalan Tokkarlahdessa (”Krasnaja Gorka”)

Kun pohdin, mitä vaikutelmia tästä matkasta jäi mieleen, niin mielikuvani Venäjästä omaperäisenä, mielenkiintoisena, voimakkaasti nykyaikaistavana, mutta myös varsin vieraanvaraisena maana voimistui entisestään. Edelleen olen sitä mieltä, että 95% kansasta on loistoväkeä; isovenäläiset, rosvot ja jotkut röyhkeät uusvenäläiset erikseen. Tärkein avain tämän ”salaperäisen” maan avaamiseen on kuitenkin venäjänkieli.

Viehättävin asia itänaapurissamme on ehkä se tosiasia, että sieltä löytyy edelleen, varsinkin maaseudulta, todellisia, originelleja, hienostuneita ihmistyyppejä. Eivät kaikki ole suinkaan vielä aikakausilehtien makutuomareiden muovaamia kuten meillä ja muualla Euroopassa, mukaan lukien tietysti Moskovaa ja Pietaria.

6.8.2002 (kirjoitus julkaistu myös Carelia-lehdessä).

Vuonna 2004 tei hieman samanlaisen kierroksen, mutta tällä kertaa vesiteitse. Miehistönä lähti Petroskoista mukaan Andrei Belov (Korppoo-Petroskoi) sekä sen jälkeen Dima Kljukin (Petroskoi-Pietari). Sen matkakuvaus löytyy Venelehdestä (vuoden 2004 viimeiset 3 numeroa):