Joululauhaa

Joulun tienoilla monen persoonallisuus muuttuu. ”Hyvä ihminen” lepäilee pyhät viattomana heinillä härkien kaukalon. Taas kuulee ilmaisuja kuten kiitos, anteeksi, ole hyvä, suvaitsetteko.

Jokainen sieluton kynäilijä, jolta puuttuu mielikuvitusta kirjoittaa satua ja rohkeutta kirjoittaa totta, väkertää kostein silmin jorinan, jossa pikkutyttö kapuaa aattona papan syliin.

Omaa jouluaan tuumasi aattoaamussa ystäväni, joskin läheiseni, herra V. Josko V:n maailma joulujänisräikän vonkuessa järkkyy ”uushyvyydeksi”?

Alati pysyy möykky sydänalassa. Olenko tänäkään vuonna ollut niiden ihmisten arvoinen, joille minut on tarkoitettu olemaan hyvä?

Aamun täytti J.S. Bachin urkukoraali: Sinä hetkenä kun kuvitellaan, että ihmisen arvo on mitattavissa vain tuottavuutena tai hyötynä, ihmisarvon ehdottomuus, hänen pyhyytensä ja koskemattomuutensa on mennyt. Sen ajattelun vallitessa on ihmiset helppo panna järjestykseen, käyttää heitä hyväkseen, hyväksyä eriarvoisuus, oman rodun etevämmyys, luokkajako. Se on evankeliumia V:lle, loitolla hurskaitten jumalallisesta purukumista.

Näin ajatteleville maailma ei ole tivoliteltta vaan paikka, jossa ihmisyys on alati koetuksella. Mutta 30 hopearahaa on käyvin valuutta joulunakin.

Raamatun henkilöistä oli V:lle eniten neuvoa ollut Äidistä, Neitsyt Mariasta. Hän opasti myönteisen kärsimyksen välttämättömyyttä. Kuten ruumiillinen kipu suojelee meitä ruhjoutumiselta, niin yhtä mielekästä voi sielun kipukin olla: jokin on mennyt vikaan.

Niin V hiljentyi kotikatajansa alla jouluun ja luki itämaisen rukouksen, jossa kumarretaan kuuteen suuntaan: länteen itseään vanhemmille, itään itseään nuoremmille, etelään niille, joilta on oppinut, pohjoiseen niille, joista on pitänyt, maahan mykälle luomakunnalle ja taivaaseen pois menneille, pyhimyksille ja enkeleille.

Hoivaksi rekiretkelle: Rakastavansa saattaa aina sanoa. Mutta osata olla rakastettu. Sepä vasta joululahja. Rauhaa.

IMMU