Käy jeespäin väki voimakas

Myönteisyyttä on vaadittu niin äänekkäästi, että normaalijärkiset suhtautuvat jo äläkkään kielteisesti. Kansalta vaaditaan taas malttia palkkapöytään.

Tyyntä pitkämielisyyttä korostetaan potilasjonoisille, koska jostainhan yksityisklinikoille kiirehtivien lääkärien palkkarahat on kiskottava – vaikka sitten pitkäaikaissairaiden henkitorvesta.

Amerikkalaiset ovat nyt selvittäneet, että myönteisesti ajattelevat ihmiset elävät keskimäärin 7,6 vuotta pitempään kuin kielteisyyspainotteiset. Sitä ällistellessä tulee tuumineeksi, että saako ikävuosiaan kartutetuksi vain ajattelemalla myönteisesti samoista asioista kuin yhteiskunnan ylärakenteeseen kiipineet.

Mediassakin ukot ja pikkupojat roimivat ay-liikettä vaikka ovat sen kamppailujen myötä hyvinvointinsa saaneet.

Saammeko ajatella myönteisesti vihasta, kateudesta ja ahneudesta? Emme me, koska statushakuiset pyrkyrit ovat ne edukseen omineet. He ovat näin saavuttaneet oikeuden sujauttaa jalan alle liukumiinan jos väärästi (!) myönteinen henkilö hyppää ilosta ilmaan.

Oma kuvani myönteisyydestä onkin vino, köyhien ruikutusta puoltava.

Varsin myönteisiä ajattelen peruspäivärahalaisesta, joka Elloksen postimyyntikuvastosta hankitussa tuulipuvussa valikoi kainalohajustetta automarketin tarjouskorista, haaveillen samalla oman elämän haltuunotosta.

Musiikissa suomalainen tango herättää ynnämerkkisiä mielikuvia. Kielteiset näkevät tangokulttuurissa vain varjopuolet. Kuten miessakin käsirysyssä lavan takaisessa näreikössä tasatessaan pöytäviinapullon pohjia.

Vinoutumani myönteisyydessä näkyy siinäkin, että arvostan ihmisten keskeneräisyyttä ja tolkutonta harhailua. Kadunkulmissa empien aprikoivat henkilöt sytyttävät sympatian soihdun.

Hartiavoimin olen jees-henkilöksi kurottanut. On kuitenkin muuan juttu, joka liki luhistutti. En ikinä ole pitänyt iskulauseista tai sellaisiksi tulleista piilovaikutuskeinoista. Niillä on koottu kansaa järjettömyyksiin: Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen tai kaitsettu sitä karjaksi: Totuuden henki, johda sinä meitä.

Mutta on muuan huudahdus, joka pätee aina. Se on Little Richardin yhteenveto siitä mitä rokki oli vuonna 1956 ja on tänäkin päivänä: AWOPBOPALOOBOP ALOPBAMBOOM! Siinä kiteytyy selkokielisen globaalisti koko amerikkalaisrepublikaaninen myönteisyyshuumavaatimus.

 

IMMU

 

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu