Syyskato

Syksyllä ihminen on kuin ruoko tuulessa. Tai kuin kyynel, joka jäätyy jonakin pakkasyönä kiveen.

Silloin paras syysilmapuntari on Kerttu Kotakorven silmiin yltävä hymy.

Nuhainen tuuli alkaa askarrella räystäissä. Pikkuiset purot hytisevät. Juuri silloin on aforismin aika.

Aforismi on kuin morsian. Siinä on aina jotain vanhaa ja jotain uutta, jotain omaa ja jotain lainattua.

Parhaimmillaan siinä on jotain sinistäkin. Iltojen hämärtyessä sineen oppii loukkaamaan kohteliaisuuksilla; kehottamaan epämiellyttävää henkilöä painumaan helvettiin niin viehkeästi, että tämä lähtee riemurinnoin matkaan.

Otan poimintoja henkiseksi suolihuuhteluksi ja hoivaksi syystaivallukselle:

Syysiltojen synkkyys – voi vain luutua tai murtua.

Syksyllä ihminen on itsekkäimmillään. Rikkaat ovat omineet itserakkauden. Meille muille jää itsekkyyden lajeista runsaampi anti itsesääli, itsetyydytys ja itsemurha.

Syksyllä on henkisen suolihuuhtelun hetki. Poljetun alaisen on aika äsähtää: Minua ei kohdella kuin saksanpaimenkoiraa.

Luopumisen syksy: Vain kerta kiellon päälle.

Syksyllä on syytä ottaa ehkäisykeinot käyttöön. On lottovoitto jäädä syntymättä lokakuiseen Suomeen.

Politiikasta hoksaa syyskiireissä, että se on kokopäivätoimista työtä. Illalla perutaan mitä aamulla on sanottu, jopa luvattu.

Ystävän syyskysymys: Ottaakohan puoliso eron, mikäli ryhdyn suhteisiin yhden neitosen kanssa. Syysvastaus: Aina kannattaa yrittää.

Oman elämän syksy? Kun Valkeisenlammen viertä askeltaa kauniin naisen perässä ja hänet kokeekin enää pelkästään lähimmäiseksi.

Pitkässä, onnellisessa suhteessakin pimeys aiheuttaa sanaharkkaa. Silloin on vaihdettava levyä. Paras kappale on John Cagen 4.33. Se on parisuhteen avohaavaa arpeuttavaa terapiaa parhaimmillaan: neljä minuuttia kolmekymmentäkolme sekuntia hiljaisuutta.

Jo Mika Waltarin runoili siihen hyräiltävät sanat: ”Elämän syksyn tullessa / ainoa todellinen runo: / tuntea läheiseksi, ystäväksi / toinen ihminen, / sanoitta.”

IMMU