Kulttuurinerot

Kulttuuri, sanotaan, on hetkien suuri syventäjä. Entä nyt kun kulttuuria on mikä tahansa himpahamppu.

Yritykset eivät vie asiakkaitaan klassisen musiikin konserttiin vaan kuuntelemaan cheekien pulinaa tai chisujen tai maijavilkkumaiden jollotusta.

Se on kiusallista tämmöisen pettyneen ikääntyvän – olen poliittsesti koditon, talousasioissa sosialisti ja kulttuurissa konservatiivi.

Kun puhutaan rock-lyriikasta niin mielestäni kun ne kolme sointua on poistettu , niin ne ovat piilotangoja.

Entä kun sarjakuvat luokitellaan kaunokirjallisuudeksi myyntilistoilla?

Minulla on kaksi vavahduttavaa kulttuurisyvenjäkokemusta.

Poikkesimme 30 vuotta sitten Aleksis Kiven kuolinmökissä Tuusulassa. Timjami oli silloin viisi vuotta.

Kerroin siinä kuinka Aleksis makaili mökissä ja hoki viimeisenä jouluaattonaan: ”En löydä kotoain, en löydä kotoain.”

Suunnattiin kohti Kuopiota kun takapenkiltä kuului nyyhkettä, tukahdettua. Kysyin Tiimjamilta, että mikä on.

Siihen Timjami, itkuun purskahtaen:

– Kun Aleksis Kivi on kuollut…

Tuota tuumasin askeltaessani Valkeisenlammen viertä. Vaikka varoin niin eikö rinnalle rähveltänyt Ojarumpu, olkaveljeni.

– Kunne kiirehdit? Hän tiedusti.

– Taidenäyttelyn avajaisiin. Kutsuttuna!

Ojarumpu, kaikiessa sateenkaaren väreissä loimuavan tuulipukunsa unohtaen sanoi haluavansa mukaan.

Menimme.

Galleriassa Ojarumpu juuttui maalauksen eteen jossa kuvattiin aitosuomalaista järvimaisemaa, punaista pikkumökkiä, ketoneilikoita, alustavasti luhistuvaa aitaa.

Taiteilija tarkkaili, ilmiselvästi, tilannetta ja kiiruhti kysymään:

– Pidätte teoksesta, voitte tehdä tarjouksen.

Siihen Oijarumpu:

– Se on kiinnostava ja haluankin tietää missä ihanassa ympäristössä vietätte kesänne…

Lienee turha mainita että poikkesimme kirjakaupan karttaosaston kautta.

IMMU