Arvoja nyppimässä II

Syksy syksyltä se todistuu – valo on maalareista suurin. Se antaa harmaalle sävyt, puille ruosteenpunaiset uhritulet, kyyhkysenharmaat aamut.

Musiikkia marraskuu on. Kiihkeä viulu vaihtuu lyyriseksi huiluksi , fagotin huumori sellon surumieliseksi kutsuksi. Taustalla rakentaa piano paimenmajaa.

Miksikö? Juuri tänään on kulunut tasan 60 vuotta isäni Lennartin kuolemasta.

Se vie mielen aina melankoliseksi mutta ei jätä poteron pohjalle. Mieleen jäivät viisivuotiaalle isän silmät, jotka olivat välillä kuin pohjattomat surun kaivot ja kohta naurusta tirrittävät.

Onnen tuokioita voi tarkastella B. Russellin hengessä. Hänen mukaansa onnellisuus on vain harvoin sellaista, että sen lahjoittavat suotuisat olosuhteet kuin kypsän hedelmän. Ihmisen täytyy valloittaa se omakseen. Onnellisuus on enemmän pyrkimystä kuin jumalten lahja.

Omat onnen hetket koostuvat seoksesta, jossa on pisaran verran uutta tietoa, juuren mitta vanhaa, terälehdellinen toivoa, ripaus murheen mustaa aromia.

Kristallimaljassa tekeytyvät elämän eväät, joissa häly vaimenee ja joissa kirkastuvat elämän ikikolmion kulmat: syntymä, rakkaus, kuolema.

Yhä enemmän kiusaannuttaa häly ja haipakka.

Niin moni kokee itsensä hyödylliseksi olemalla ylipuuhakas, monitouhukas tehopakkaus.

Nämä statushakuiset moniosaajat ( kaikkea osataan vähän, mitään ei kunnolla) pitävät lajitovereitaan koneina ja elämää kaupankäyntinä. Rahamaailman mahtajat satsaavat juuri heihin, koska he ovat ostettavissa mihin tarkoitukseen tahansa.

Vahvimmat täällä pärjäävät koska olosuhteita muokataan heitä varten.

Mielen hiljaisuus on minulle kuin konkreettinen tila, oma huone. Melankoliahuoneessa on kahva vain sisäpuolella.

Olen alati kaihtanut sanontaa, jolla monet itsekkäitä toimiaan puolustelevat: ”Minulla oli hyvä tarkoitus.”

Se on vain alibi, omantunnon lepyttämistä.

Ilossa helisee luova vailla olemisen tila, siinä ei kiivitä ryömimisasennossa.

Niin aamuhetki on ohi. Linnunradan hopeainen hämärä pään yllä haihtuu. On palkitsevaa askeltaa Valkeisenlammen viertä pohtimassa ikikamppailua.. Onko lainkaan mahdotonta, että maailman harmonia toteutuu vielä joskus pienistä teoista ja sanoista, joita kukaan ei ymmärrä eikä kuuntele.

Tärkein kysymys – ikään kuin uskonnoton iltahartaus – on yhä: Olinko tänään hänen arvoisensa, jota kohtaan minut on tarkoitettu olemaan hyvä?

IMMU