Klassikkojani: Sivullisen vastarinta solidaarisuutena

”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen.”

Albert Camus’n (1913 – 1960) Sivullisen (1942 135 s.) alkusanat kuuluvat maailman romaanikirjallisuuden tunnetuimpien aloitusten joukkoon.

Sivullista on sanottu eksistentialismin manifestiksi. 1970-luvulla ranskalaisopiskelijat valitsivat Camus’n kirjailijaksi, joka on vaikuttanut eniten heidän elämäänsä.

Kirja alkaa siis äidin kuolemasta. Algerilaistaustainen Mersault elää sen jälkeiset päivät tavallista elämää: syö, tapaa Marien, tupakoi, käy työssä. Hän ampuu sitten miehen hengiltä aurinkoisena iltapäivänä silkasta sattumasta.

Tästä alkaa romaanin toinen osa, jossa Camus kertoo kuinka mies lopulta tuomitaan syystä, että hän on yhteiskunnan mitallisuuden ulkopuolella. Tunteeton siis. Tosiasiassa Mersault ei ole tunteeton vaan mies, jolla on kiihkeä intohimo totuutta kohtaan. Hän ei suostu valehtelemaan eikä tuntemaan tunteita, joita ei oikeasti tunne.

Mersault on periaatteessa viaton ja käytännössä vain sattuman uhri. Tuomiolle hän joutuu vain epäonnensa ja todellisia roistoja suojaavan lain takia.

Jean-Paul Sartre kirjoitti, että Mersault ei ollut hyvä eikä paha, ei moraalinen, sen paremmin kuin moraalitonkaan. Näin Sartre tuo esille hänen erityisen, omalaatuisen olemiskategoriansa: mielettömyyden, absurdiuden.

Sen mielettömyyden kiintopisteet ovat sattuma, olevaisen käsittämättömyys, totuuksien ääretön paljous ja kuolema.

Camus-monografian kirjoittanut Conor Cruise O’Brien havaitsi piskelijoiden kirjoittamista esseistä, että nykyään on tavallista nähdä Mersaultissa totuuden sankari ja marttyyri ja samastua siksi häneen..

Camus totesi, että Mersaultin hahmossa on yritetty kuvata ainoaa Kristusta, jonka ansaitsemme.

O’Brienin mielestä tulkitsijat – ja Camus itsekin – antavat Mersaultista kaunistellun kuvan. Mutta myös Mersault pettää ja valehtelee ja nöyryyttää.

On muuan seikka, jossa Mersault ei valehtele: hänen omat tunteensa. Ne ovat hänen jumalansa. Niitä hän ei petä ja niiden puolesta kokee marttyyrikuoleman.

Camus inhosi tendenssiromaaneja. Ne syntyvät tyytyväisestä ajatuksesta. Absurdi luovuus on toista. Se on sitkeää kapinaa ihmisen ehtoja vastaan. Vaaditaan tietosuutta, sisua, itsekontrollia, askeesia kun tavoitteena on päästä lähelle alastonta todellisuutta.

Luominen on siis pyyteetöntä rakkautta! Joka sen tajuaa ja sisäistää, hänelle vastarinta on inhimillisen solidaarisuuden välitön ilmaus.

Siksi suvaittaneen sanoa, että Camus vieroksui aina älykköinä esiintyvää roskaväkeä, heitä, joiden julkilausumat ovat aina poliittisesti korrekteja.

Täyttä nykypäivää?

 

IMMU

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu