Äidit vain / nuo toivossa väkevät…
Tässä jokavuotinen äitienpäiväretroilu. En sure että yhteinen aika äidin kanssa päättyi 14 vuotta sitten vaan iloitsen, että yhteinen aika oli.
Ihmisen on muistettava lähtökohtansa, paikat, joissa muistaa olleensa ikikesissä onnellinen.
Sieltä on peräsin maailman kaunein lause: Äet, heh, maetoo!
Äiti oli kuollessaan 92-vuotias. Hänellä olivat koukuiksi pesuvesissä vääntyneet sormet. Kasvot olivat vuosien rypyttämät. Silmät olivat välillä kuin pohjattomat surun kaivot mutta aina hymyt suupielistä kapusivat silmiin.
Äiti oli niitä, jotka syntyivät tsaarin aikaan. Hän oli lapsena nähnyt kuinka maa itsenäistyi veliverisesti. Äiti kuului sukupolveen, joka soti sodat, rakensi talot, tiet, sillat, käynnisti sorvit, maksoi sotakorvaukset. Hänen ansiostaan V:llä oli ollut käytössään rikkauksista tiine maa.
Äiti synnytti viisi lasta. Ensimmäinen kuoli 30-luvun alussa kehtoon Kuopiossa. Neljän lapsen kanssa hän jäi 50-luvulla leskeksi. Se muutti elämän.
Äidistä tuli siivooja ja naapurien pyykkäri. Silti luonne pysyi: ”Niin kauan kun herrat eivät kopistele kenkiään ja pyyhi kunnolla peräpeiliään meillä riittää evästä.”
Ei äiti uhrautunut, ei masentunut, ei jättänyt omaa eikä lastensa elämää heitteille. Tämä oli hänelle elämän tarkoitus.
Elämässä oli aina ollut ihanteellisuutta vaikka maailma ei alati toivoa suonut. Siitä merestä oli V huomisuskonsa kippoonsa ammentanut.
Viimeisellä käynnillä äiti istui kiikussaan ja V ajatteli, että Tyyne, Heinäveden tyttö, oli järkäle kauneinta Suomea.
Niitä, joita on vähän, on yhä vähemmän. Ovat vain ohituskaistat, kiitotiet, sähköiset jänisräikät, Vallassa ovat saalistajat, maksajina olivat aina olleet äidin kaltaiset.
Jospa äidin elämä opetti senkin, että purista itsestä pois orja, kyynelpisara kyynelpisaralta mutta hillitse aina sisäinen hitlerisi.
Silti uskallan kirkastaa äidin katkeruutta vailla olleen ideologian tulevaisuuteen johon tuli pyrkiä. Siinä vapaudessa, veljeydessä ja tasa-arvossa elää luova henki, joka perustuu enemmän rakentamiseen ja luomisen iloon kuin omistamisen haluun ja kadehtimiseen.
Silloin nöyryyttäminen, kostaminen, sotiminen, ihmisarvon polkeminen ovat poissa.
Äidin opetus: ei pidä vain alistua rukoilemaan armopalaa tai uskoa kohtaloon. On itsekin tehtävä jotain.
IMMU
Tekstisi pysähdytti muistelemaan omaa äitiäni, joka sotaleskenä ja invalidina suonreunaista maatilkkua viljellen sukulaisilta ja naapureilta apua ruinaten hoiti kolme lastaan maailmalle ilman, että sosiaalihuolto karsaista katseista huolimatta ei päätynyt sijoittamaan lapsiaan hoitokoteihin. Pakkasaamut alkoivat yleensä sillä, että keittiön vesiämpäristä kolisteltiin jäät pois sumpin keittoa varten. Pahinta oli, jos lehmä sattui mahoksi, silloin ainoa suuhunpantava oli sormi.
Tuo Lauri Viidan runo ’Alfhild’ on alusta loppuun koskettavaa. Se liippaa niin läheltä ainakin minua.
http://www.sdpnaantali.net/userfiles/file/Lauri%20…
Ilmoita asiaton viesti
Tulipa ihan kylmät väreet tästä kirjoituksesta. Hieno kertomus äidistä. Samanlaisia naiskohtaloita tunnen olleen. Yksin isoa lapsikatrasta hoitaneita naisia, joiden oli leipä kaikille ansaittava kovalla työllä, hyvällä esimerkillä, kannustaen jälkikasvua. Naisen elämä oli nykyistä merkittävästi työläämpää. Isoäideilläni oli 8-9 lasta kummallakin. Pyykit pestiin talvella avannossa. Koneista tai apuvälineistä ei ollut tietoakaan. Vedet eivät tulleet muutoin kuin ihmisvoimin. Sormet koppurat. Ne muistan. Nykyäidit eivät samaan ehkä milloinkaan pystyisi. Kahden lapsen äitikin tarvitsee avukseen molemmat mummit, jotta voi harrastaa viikottain ja paneutua omaan itseensä. Paljon on maailma muuttunut.
Ilmoita asiaton viesti
>…En sure että yhteinen aika äidin kanssa päättyi 14 vuotta sitten vaan iloitsen, että yhteinen aika oli….
ooo
Hieno asenne.
—
Ylivertainen äitienpäiväpuhe.
Ilmoita asiaton viesti