Ikäjyvitys
Jörn Donner pohtii Hesarissa – harvinaista kyllä hänelle ansiokkaasti – ikääntymistä. Donner kysyy onko hänestä enää mitään hyötyä.
Totta on, että ikääntyessä viisastuu. Olenkin hoksannut iltapäivänokosten edut.
Koen onnea siitäkin, etten ole tarpeeksi nuori laukaistakseni totuuden kaikesta taivaan ja maan välillä. Mutta onneksi en ole tarpeeksi vanha, että olisin ”löytänyt itseni”, lakannut siis kehittymistä.
Autuas hän, joka on potenut nuoruudessaan järjen kuumetta, eikä 30-vuotiaana panssaroitunut pikkutakkiin ja alkanut motkottaa veroista ja nuorisosta.
Tuota tuumasin, kun tuttu nuori pyysi opinnäytetestiin, jossa mitattiin ihmisen henkistä ikää. Suostuin heti, koska kuulun sukupolveen, joka päätti, ettei täytä ikinä kolmeakymmentä vuotta.
Vastatessa humahtivat vuodet pään läpi. Mitä oli jäänyt?
Boikottialttius. En ikinä osta erään öljy-yhtiön tuotteita, en syö tunnetuimpia hampurilaisia, en juo muuatta mustaa limpparia.
Mitä muuta voi odottaa, kun nuoruutta leimasivat Biafra, Praha ja Chile? Nykynuorilla on kännykkä, netti, taivaskanavat. Vanhuuden uumoilee tulleen, kun on nähnyt arvostusten muuttuvan. Silti on ripavakallinen nuoria, jotka takuulla nousevat Spartacuksen rinnalle.
En käy aurinkorannoilla, vaikka siellä saa suomalaisia lihapullia ja kielitaitoa myydään halvalla pullossa.
Vouhottavia, hyville asioille hallaa tekeviä ääriliikkeitä olen kammoksunut. En ole vihannut ketään. Joskus on ollut kolmen sekunnin primitiivireaktioita. Halveksunnan voi tuoda julki, kun ei reagoi jonkun olemassaoloon.
En puhu ilmastonmuutoksesta. Siitä on tehty halpa vihreiden vaaliteema ja alibi olla tarttumatta itse ongelmaan, koko ympäristökatastrofiin. Samaa huijausta on puhua köyhistä toimeentulorajoitteisina. Kun keskitysleirit taas tulevat, niiden asukit ovat kai asiakkaita.
Ikäpolveni vapautti rakkauden. Siksi suoniin lietsoo polttavan tulen, kun silmään osuuskaupan okeveyden. Kohta muistan, muisti siis vielä pelaa, olleeni kohta 40 vuotta samassa aviossa. Se siitä vapaasta rakkaudesta.
Lopulta sain testin tuloksen. Se lamautti. Olin pettänyt sukupolveni. Henkinen ikäni oli 32.
Siksi kai ihastuin Sanna Mariniin ja Li Andessoniin.
IMMU
Hyvä juttu. Allekirjoitan monin osin. Minä kuitenkin eroan monista ikäisistäni ehkä eniten siinä kohtaa, että en ole halunnut jäädä nuoreksi. Minä olen halunnut kasvaa aikuiseksi ja nyt alan haluta olla vanha. Minua ei kiehdo puheet ikinuoruudesta saati nuorekkuudesta.
Nuoruus on meillä aivan liian suureen arvoon päästetty ikäkausi. Itseihannointi ja -usko omaan kaikkivoipaisuuteen on nuoruusvuosina usein huipussaan. Niinhän se oli itsellänikin ja koko ikäluokallani joskus, ja kokemuksen vuoksi en varsinkaan poliitikkonuorille antaisi kovin suurta valta-asemaa liian varhain.
Vanheneminen on minusta mukavaa, yhteiskunnasta ja kulttuuristamme johtuen ei kuitenkaan. JOS kulttuurimme arvostaisi vanhuutta ja vanhoja, meillä olisi paljon mielekkäämpää ikääntyä – jokaisella. Se voisi olla jopa elämän tavoite: elää vanhaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Eeva. Jorinassani oli itseironiaa. Minusta ikääntyminen on ollut aina myönteistä. Kunhan ei luudu. Runsita vuosia Sinulle.
Ilmoita asiaton viesti
Niin arvelinkin, en silti malttanut olla mainitsematta tästä nuoruusyhteiskunnastamme, jossa vanhuus on hävettävää.
Mielenkiintoinen asia tuo henkisen iän mittaaminen. Mitähän testissä kysyttiin?
Ilmoita asiaton viesti
On se hiukan siitä kiinni miten nuoret ovat olleet mukana eri ikäisten seurassa. Meitä on usein iso ikähaitari yhdessä viettämässä aikaa. Eikä nuoret koskaan ole osoittaneet halveksivansa ikäihmisiä. Jos nuoret eristetään omaan joukkoonsa, pois aikuisten ja vanhusten silmistä tulee vanhojen/vanhusten/ikäihmisten halveksunnallekin tilaa.
Ilmoita asiaton viesti
Porukassa on hyvä olla. Enemmän saisi olla näitä eri-ikäisten yhdessäolon mahdollisuuksia, niin ymmärrys ja arvostus säilyisi kaikilla.
Arvostuksen puute tulee esiin yleisellä, yhteiskunnallisella ja kulttuurisella tasolla, työelämässä ja poliittisissa ratkaisuissa sekä mediassa.
Yksi ongelma on se, että me arvostamme kiirettä ja tehokkuutta niin, että emme malta pysähtyä vanhaa ihmistä kuuntelemaan, vanhat kun ovat hieman hitaampia kuin nuoret. Eikä hitaus ole vain huono asia.
Itse yritän ratkaista ikääntymisen aiheuttamaa arvonpudotushaittaani sillä, että unohdan ikäni 🙂 Ehkä jos en itse välitä, siitä eivät välitä toisetkaan?
Ilmoita asiaton viesti
Ihan lyhyesti:
Jos käy kirjastossa, niin tietää mitä ei kannata syödä eikä juoda.
Henry
Ilmoita asiaton viesti
Hyvin pohtii Väinö ikääntymisen ilmiöitä mielestäni.
Sanoo kuitenkin ”En käy aurinkorannoilla, vaikka siellä saa suomalaisia lihapullia” mitä vähän kummeksun syyksi olla nauttimatta ulkomaan eksoottisesta menosta.
Matkailu nyt kumminkin avartaa, jopa savolaista syvältä ajattelevaa.
Ilmoita asiaton viesti
Matti hyvä! En käy aurinkorannoilla koska olen niin perikaupunkilainen. Nautin eksoottisesta menosta vaikkapa Roomassa, Pariisissa, Lontoossa, Krakovassa, Pietarissa jne…
Voe lajinsa!
Ilmoita asiaton viesti
Että meninkin kuvittelemaan että tarkoitat aurinkorannikkovastaisuudellasi mökkihöperyyttä eli että tykkänään vieroksut ulkomaanmatkailua, sori siitä.
Itse aika paljon matkailen aurinkorannikoilla vaikka en ui enkä osaa löhötä auringossa, nautin vain valosta ja lämmöstä sekä eksotiikasta johon tutustun patikoimalla ja vuokraamalla autoa jolla ajelen kummastelemaan menoa maalla ja pikkukylissä. Elikä perimaalainen olen.
Ilmoita asiaton viesti
Tulee mieleen Arvo Ylppö, jota aikoinaan haastateltiin TV:ssä 100-vuotis synttärin kunniaksi.
Kun toimittaja kysyi häneltä jotain liittyen vanhusten terveysongelmiin ja vireyden ylläpitoon, hän vastasi: ”En tiedä, koska minä olen lastenlääkäri”.
Ilmoita asiaton viesti
Muistuu mieleen Lasse Pöystin vastaava toteamus Linnan juhlilla haastateltaessa: Että ei ole enää mitään käyttöä.
Kai siitä trauman saa kun ennen oli jotain. Että pätemisen tarvetta ei pääse enää toteuttamaan? Veikkaan että ongelma on liian korkeat odotukset, että suositun julkkiksen sama korkealentoinen elämä kuin nuorempana jatkuu haudan partaalle asti. Että on vaikea asettua aloilleen ja hyväksyä, että kysyntää ei enää ole.
Muistan Suosikki-lehden perustajan Jyrki Hämäläisen menehtyneen varsin pian eläköitymisensä jälkeen. Silloin taidettiin ainakin huhuta että syynä oli sen asian tajuaminen, ettei ollut enää tapahtumien keskiössä.
Varmaan aina muistan Jyrki Hämäläisen tarinan siitä, kuinka hän testasi kuinka moniin pikkujouluihin pääsee kuokkimaan ilman kutsua. Aika moneen pääsi, mutta se oli aikaa jolloin oli vielä kysyntää.
Ilmoita asiaton viesti
Tuon pätemisen tarpeen allekirjoitan. Minun ainakin on pakko keksiä uusia ikään sopivia tavoitteita ja mielekästä tekemistä, muuten on aika orpo olo. Toisaalta olen huomannut, että monet aiemmin tärkeät asiat menettävät vähitellen merkitystään, ja jäljelle jää vain pari kolme tärkeää, joihin sitten voin keskittyä paremmin.
Ilmoita asiaton viesti