Kesäklassikkonauru korkeimman asteen hölmöilylle
Suuri aika vaatii suuria ihmisiä. Se on Jaroslav Hašekin (1883-1923) Kunnon sotamies Švejkin alkulause.
Teos kuvaa johdonmukaisesti henkisesti pieniä ihmisiä Itävalta-Unkarin hallinnossa ja armeijassa. Kaikilla on inhimillisiä heikkouksia.
Švejk on prahalainen mies, joka harjoittaa koirakauppaa. Hän myy sekarotuisia piskejä rotukoirina.
Hänen on sanottu tekeytyvän viisaasti tyhmäksi. Salaovela siis. Hän joutuu vuolassanaisuuttaan alati vaikeuksiin ja puhumalla niistä selviää.
Tuntemattoman sotilaan Honkajoki on puheissaan hänelle suoraa sukua.
Kun Lammio kysyi Honkajoelta onko hän mielenvikainen, oli vastaus:
”Herra kapteeni. Tällaista kysymystä ei epäilyksenalainen voi koskaan itse ratkaista. Sen asiaan määrittelee ympäristö.”
Kirja on suomennettu kolmesti. Saksasta käännettynä ensin 1932-33, sitten Marian Helinin ja Tuure Lehenin suomennoksena 1947 ja 1992 sen käänsi tšekistä Eero Balk ja modernisoi kieltä.
Suomessa kirjasta kirjoitti kiittävän arvostelun Kirjallisuuslehteen Rauol Palmgren 1935.
Hän kuuli kirjasta edistyksellistä ja vallankumouksellista naurua. Kirja osoitti, ettei koominen suinkaan aina ole vanhoillinen voima.
Ja onhan niin, että semmoiset kirjat ovat syntyneet luokkataistelun historian suurimpina muutoskausina. Kaiken aloitti Don Quijote, jonka syntymäaikaan keskiaikainen feodalismi murtui.
Veijo Meri on sanonut, että huumori on keino kuvata todellisutta intensiivisesti ja tiiviisti. Sen määreen Hašekin kirja ylenmäärin täyttää. Sopii muistaa, ettei Hašek ollut pelkkä hauskuttaja, kuten suuret ja aidot humoristit eivät koskaan.
He ovat moralisteja. Hašek oli antiklerikaali ja antimilitaristi.
Koska humoristeista kirjoitetut tutkielmat ja jutut ovat aina ikäviä, niin ilmoitan nöyrimmästi panevani nyt pisteen.
Mutta vielä lainaus, joka elähdyttää tänäänkin, sodan ylevöittämiä seuratessa. Näin Švejk kommentoi sotarovastin saarnaa taisteluun lähteville miehille:
”Kyllä se tulee olemaan hienoa, niin kuin sotarovasti kertoi – kun päivä kallistuu lepoon ja aurinko kultaisine säteineen painuu vuorten taa ja kun taistelukentältä kuuluu kuolevien viimeisiä huokauksia, kaatuneitten hevosten korahduksia, haavoittuneiden ähkettä ja väestön vaikerrusta kun liekit heidän palavista kodeistaan hulmuavat taivaalle. Pidän kovasti tuommoisesta korkeamman asteen hölmöilystä.”
IMMU
Olipa hyvää tekstiä. Sotamies Svejk oli aikanaan melkoisesti luettu kirja suomalaisissa kodeissakin tai ainakin niin uskon, mutta en ole siihen tarttunut kuitenkaan. Nyt tekisi mieli. Pöydällä odottaa ranskalaisen Pierre Lemaitren Camille. Kaveri eilen sanoi, että on hyvin koukuttava. Aloittamista vaille valmista siis vielä.
Veitikkakin tuossa hyllyllä kurkistelee, mustaa huumoria, Hitlerin kyvyt petkuttaa ihmisiä. Huovisen taattua tavaraa. Olikin kummallista, kun eilen tyhjentelin anoppilan kirjahyllyjä, että en huumorikirjallisuuteen törmännyt. Muutoin oli hyvin edustava kokoelma pitkältä ajalta. Ihan itkettää, että osa lähti sorttiin. Minä olisin halunnut pelastaa kaiken, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. Pitäisi olla hurjasti enemmän tilaa. Lukemattomia on muutoinkin, eikä aika kaikkeen riitä.
Ilmoita asiaton viesti
No, onhan Švejk pitkää sukua – Rabelaisista ja Don Quijotesta Gogoliin. Joseph Heller on kertonut, että Catch 22 sai siitä vaikutteensa.
Huumori ja sota? Minäkin kävin RUK:n mutta tämmöinen metsänreunasta irvistelijä minusta tuli – Haanpää ja Meri suomalaisesikuvina.
Camillen tuossa luin. Ei se minua koukuttanut, väkivallan määrä…tai olkoon, ethän ole sitä vielä lukenut.
Nykydekkareista luen enää Donna Leonet ja A. Camillerit. Joka kesä luen uudelleen yhden Chandlerin joko suomeksi tai englanniksi. Hammettia toki ja Maigret-uusinnat koukuttavat.
Ja vielä klisee: paras rikosromaani on yhä Rikos ja rangaistus.
Voe hyvin ja kiitos kommentista yst. Immu
Ilmoita asiaton viesti