Syyspunelmain, osa II

Kohta välähtää pihanurmella kesän valomerkki – kiiltomato. Syksyllä suomalaisen kuuluu hytistä kuin riitettä vartoava puro.

Kun syysapeaa lähimmäistä seuraa, epäilee, että jos Jumala loi ihmisen niin syysaamun krapulassa.

Sielullinen suolihuuhtelu korvataan teennäisharrastamalla.

Moni hoksaa olohuoneen seinässä täkänää uupuvan tyhjiön.

Joku aloittaa kieliopinnot ja päätyy parin viikon jälkeen tilaamaan aurinkorannalla lihapullia – suomeksi.

Kirjoitukset muuttuvat ilkeiksi ja yleisönosastot nimimerkkipersujen areenaksi. Mitä yksioikoisen ilkeämpi on, sitä parempi.

Syysmyönteinen kokeekin itsensä syrjityksi. Mutta henkiset kurahaalarit ovat pelastukseni.

Siksi kirjoittamisen paras neuvo on Rabelaisilta: ”Talonpoikien seurassa hän kiroili talonpoikien lailla, aatelisseurassa aatelistapaan.”

Kun panikoija sinkoilee syysdepressiosta kaamosmasennuksen kautta kevätväsymykseen, siirtyy elämänhallitsija portaattomasti vuodenajasta toiseen:

Pian putoaa puista kiinteistönomistajien jäsenlehti. On ilo nostaa vaimolle ruohonleikkurin tilalle harava.

Kun virittää valot vuorimäntyyn, kohta ulvahtaa pihassa irtorakki: "Jumankeuta, valaistu vessa!"

On pidettävä perinteiset kynttiläillalliset, joiden aiheuttamasta kateudesta Pokka pitää -sarjan Hyacinth ei toipuisi.

Tarjolla on aina poronkieltä. Uuden vierasperheen rouvan tiedustellessa mistä on peräisin marinadin jälkimaku, voi tyydyttää tiedonjanon maininnalla, että kyseessä on urosporon kieli.

Politiikkakone kiihtyy syyskierroksille. Hyväosaishallituksen yksiviivaisille insinööritoimille voi ärähtää: Minua ei kohdella kuin saksanpaimenkoiraa!

Pitkässä suhteessakin pimeys voi aiheuttaa sanaharkkaa. Silloin on vaihdettava levyä. Paras kappale on John Cagen 4.33. Se on parisuhteen avohaavaa arpeuttavaa terapiaa – neljä minuuttia kolmekymmentäkolme sekuntia hiljaisuutta.

Jo Mika Waltari runoili siihen hyräiltävät sanat: ”Elämän syksyn tullessa / ainoa todellinen runo: / tuntea läheiseksi, ystäväksi / toinen ihminen, / sanoitta.”

Vai olisiko parempi kerrata Jaan Kaplinskin valoisat säkeet: ”Ole sinä / minun olematon lapsuuteni. / Pehmeä hyvä / kevyt / kesäyö / joka peittää minut suurilla / äärettömillä siivillään.”

Sen taustalla soi J.S. Bachin Preludi ja fuuga G-duuri. Se joka alkaa kuolemasta ja päättyy elämään.

Rauhaa – ja rakkautta – hyytävän pimeisiin syysiltoihin.

IMMU