Kadekeitto

Kateus, niin väitetään, on väkevin suomalainen voimavara. Aiheesta on järjestetty jopa seminaareja. Merkillisimpiä päätelmiä on ollut, että kateuden kanssa on vain elettävä ja silloin paras lääke on huumori!

Mutta kun kateus on pääasiassa materialistista. Kun naapurille kertyy makeaa maallista, siinä tahtoo filantropia pykiä.

Itse olen materiapuolta jokseenkin onnellisesti vältellyt. Minulla on yhä puusukset, ttönöksi kutsumani, talo on ikäiseni, kalusteet ovat Artekilta valtaosin yli 30 vuotta vanhoja.

Eipä noista juuri kateuden runtelemaksi joudu. Säälin varmaankin.

On minulla joitakin poikkeusnokkelia kavereita kateuden kitkijöitä. Muuan viettää kesänsä toisten mökeillä. Toinen varastaa aina joulukuusen seurakunnan metsästä,. On se silloin juhlavampaa. Kolmas haistaa rajan vaikka nukkunen rukouksesta.

Poikasena olin kyllä kateellinen muutamalla kaverille. He lämäsivät kiekkoa ahkerasti, yksi ylsi jopa NHL:ään. Minulla oli lumityöt ja 30 kuutiota halkoja sahattavana kolmeen osaan. Läksytkin piti tehdä, ettei neljä kansakoulua käyneen äitini olisi tarvinnut hävetä.

En jaksa olla kateellinen entiselle esimiehelleni, joka varasti joulujuttujen idean. Kateus, kuten vihakin, vaatii merkittävän kohteen.

Nykynuorisoa en kadehdi. He joutuvat vielä koville. He maksavat sukupolveni velat, hengittävät töhnäistä ilmaa, uivat limaisissa vesissä.

Liikuntaosiossa ei kukaan minuakaan kadehdi. Harrastan juoksemattomuutta.

Ruoanlaitossa olen aika peto. Mutta joskus kadehdin henkilöitä, jotka ottavat pakastealtaasta mikrossa lämmitettävää ”ruokaa”. Minulta kun kuluu tuntikausia ateriakokonaisuuksia pähkäillessä.

Kateus taitaa olla elämässäni vain menneen märehtimistä. Menneisyydessä on taas parasta, että se

on takana.

Tämän herätti soitto, jossa muuan ystäväni kertoi elvyttäneensä parisuhteen takavuosien missin kanssa. Mitä kadehtimista siinä on? Ei mitään, Vanha suola janottaa vain kun uutta ei ole saatavilla.

IMMU