Jussipiirros

 

Ystäväni Juicen, Leskis-Jussin kuolemasta on kulunut 10 vuotta. Suvainnette retroilla minunkin kuolinpäivänä pähkäilemääni.

Tuumailin Valkeisenlammen vierustalla omiani: pois menneitä, pyhimyksiä ja enkeleitä tällä toistaiseksi päättymättömällä väliaikamatkalla.

Olkaveljistä yksi oli poissa. Vaimonsa Sari oli juuri soittanut. Jussi ei enää soittaisi viikkosoittoaan.

Tuijotin Puijon rinteen usvaan kun olalle laskeutui käsi. Ojarumpu se oli, läheisin olkaveljeni.

– Se lähti sitten.

– Jo vain loittoni.

– Lauloitteko ikinä yhdessä?

– Ei laulettu edes lepopäivän ratoksi. Mutta kieli lauloi. Oltiin pienessä ja oltiin raittiina. Oltiin nokkelia, aavistuksen ilkeitä, kehuttiin (toisiamme) ja vaiettiin. Vaivaantumatta vaietessaan hakee ihminen parastaan.

– Taisi olla olkaveli-sarjaa?

– Oli, veroisesi. Se oli kolmessa sekunnissa syntynyttä ystävyyttä. Hänkin oli isästä orpo, ujo ja varautunut. Yhteisissä toveissa, Juankosken ja Tammerkosken äyräillä, saimme potea tätä ihmisen epäjohdonmukaista ja järjenvastaista osaa.

– Taisitte paljonkin silti puhua.

– Puhuttiin. Äetistä ja ruoan laitosta, oopperasta ja Kalle Päätalosta. Se oli lukenut jokaisen Kallen kirjoittaman rivin. Kun työnä on lukeminen ja kirjoittaminen, säkeistäminen ja säveltäminen, sitä puhuu keskenään mieluiten oikeista arjen asioista.

– Et laatine muistokirjoitusta?

– Sillä arkulla on riittää tanssijoita. Joka toinen on nyt sen syvästi tuntenut ja joka toinen on ollut sen paras kaveri. Tokko minua tarvitaan papukaijakaartissa…

– Et juuri kerro millainen se oli, no, ihmisenä. Ja mitenkä se voi, kun viime elokuussa söitte muikkuja Wanhassa Satamassa.

– Ne ovat kuule yksityisasioita. Paskalehtijournalismia en tahdo harjoittaa vaikka skuuppeja olisi piisannut.

Sitten Ojarumpu kääntyi puolittain poispäin ja ääni värähti:

– Jos ihan tarkkaan kuuntelee, niin tuolla Puijon rinteen kuusissa se soi, Pyhä toimitus.
Höristelin tovin ja toden totta, sepä se oli:

”Maailman kyliin / mä väsyin, ota syliin…”

Ja joku alkoi puhkoa taivaan tummansiniselle sametille reikiä, joita tähdiksi kutsutaan. Niistä saattaa ikävän tullen vilkaista lohdulliseen, iankaikkiseen kirkkauteen.
 

IMMU

 

 

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu