Aattohoito

Ensimmäinen kirkas joulumuisto: isä oli joulun alla kuollut, vietin aamupäivät viisivuotiaana yksin kotona. Kerran rakentui makuuhuoneen ikkunan eteen iso, valkoinen, pörhösiipinen olento. Se silmäsi, hymyili ja haihtui. Kai toiseen todellisuuteen, sinne missä pelokkaan pikkulapsen hallusinaatiot syntyvät.

Se oli joulu josta voi puhua yhteisöllisyytenä. Naapurit kantoivat huolta kuinka leski jaksaa valmistaa neljälle lapselleen joulua. Hyvin jaksoi – extreme-henkilö jo silloin.

Joulun tienoilla monen persoonallisuus muuttuu. Taas kuulee ilmaisuja kuten kiitos, anteeksi, ole hyvä, suvaitsetteko.

Mutta me elämme uusbrutalismin aikaa. Sen mahdollistaa raaistunut luokkajako. Osapuolet ovat nyt saalistajat ja maksajat. 30 hopearahaa on joulunkin valuutta.

Ylimielisiltä puuttuu kyky asettua syrjäytettyjen asemaan. He eivät ymmärrä köyhyyden olevan siitä kummallinen taakka, että mitä useampi sitä kantaa, sitä raskaampi se on.

Silti jouluuni kuuluu kolme vuosikymmenien perinnettä.

Kynttilä paadelle, jossa lukee: Vakaumuksen miehille. Elvi Sinervo hetken säkeisti: ”Joka ainoa minulle lausuttu kaunis sana / on valhetta vain / jos huomenna samojen huulten herjattavana ovat ne, / joilta voimani sain.”

Jouluateriaa edeltää ”saarna”. Josko tämä: ”Sinä hetkenä kun kuvitellaan, että ihmisen arvo on mitattavissa vain tuottavuutena tai hyötynä, hänen ihmisarvonsa, pyhyytensä ja koskemattomuutensa on mennyttä. Sellaisen ajattelun vallitessa on helppo panna ihmiset kuriin, käyttää heitä hyväkseen, hyväksyä eriarvoisuus, oman rodun ja luokan ylemmyys.”

Josko lajinsa ekumeenista evankeliumia sekin?

Siinä on ikipitkospuita, jotka auttavat hakiessa sitä ymmärrystä jonka olemme maailmassa kadottaneet.

Aattoillan päättää pianohapuilu Chopinin cis-mollinokturnosta n:o 20 opus post humanum. Se saattelee ylänköjen rauhaan kuin silta yli synkän virran.

Vielä tovi kotikatajan katveessa. Ikivanha itämainen ”rukous” – toistuu.. Siinä kumarretaan kuuteen suuntaan: länteen itseään vanhemmille, itään itseään nuoremmille, etelään niille, joilta on oppinut, pohjoiseen niille, joista on pitänyt, maahan mykälle luomakunnalle ja taivaaseen pois menneille, pyhimyksille ja enkeleille.

Alati silti pysyy epäilymöykky sielun sisimmässä. Olenko tänäkään vuonna ollut hänen arvoisensa, jolle minut on tarkoitettu olemaan hyvä?

Rauhaa.

IMMU

 

 

 

 

 

 

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu