Puut ja heidän istuttajansa – kesäklassikko III
Ainoa tapa hallita luontoa on totella sitä. Luontohan ei ole hyväntahtoinen. Levottoman piittaamattomasti se saa kaiken toimimaan tarkoituksenmukaisesti.
Siihen kiteytyy ranskalaisen Jean Gionon (1895-1970) Mies joka istutti puita, 25-sivuinen novelli. Sen on sanottu synnyttäneen metsänistutusliikkeitä ympäri maailmaa ja vihreän aallon myötä siitä tuli Ranskan ekologien tiennäyttäjä.
Giono oli tinkimätön pasifisti. Toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana hän istui useita kuukausia vankilassa. Mutta ei häntä, juuri pasifismin vuoksi, hyväksynyt vastarintaliikekään.
Suotta ei Giono sanonut: ”Puhtaasti intellektuellit mietiskelyt ovat riistäneet kaikkeudelta sen pyhän vaipan.”
Kyseessä on Elzéard Bouffierdin tarina. Ohuudestaan huolimatta se kattaa ajanjakson 1913–1947.
Bouffierd oli alun perin talonpoika, joka ryhtyi lammaspaimeneksi ja mehiläistenhoitajaksi ja vetäytyi näin yksinäisyyteen.
Kirjan minäkertoja tapaa Bouffierdin patikkaretkellään ja jää hänen luokseen muutamaksi päiväksi. Vuosien mittaan hän vierailee sitten säännöllisesti Bouffierdin luona.
Bouffierd lähtee aamulla vuorille lampaineen, jättää paimensauvan kotiin mutta ottaa mukaan tammenterhopussin ja rautakangen sekä koiran huolehtimaan lampaista.
Bouffierd ei tiennyt olivatko maat valtion vai yksityisen, kukaan ei niistä näyttänyt välittävän.
Alkuun Bouffierd pani kasvamaan satatuhatta puuta. Kaksikymmentätuhatta versoi puiksi ja lopulta kymmenentuhatta kasvoi siellä missä ennen ei ollut mitään.
1933 hän sai vieraakseen metsänhoitajan, joka hämmästeli uskomattoman laajaa ”luonnonmetsää”.
Bouffierd pysyi vaiti.
Hänen luokseen tuli korkea-arvoinen delegaatio äimistelemään samaa asiaa.
Viimeisen kerran kertoja tapaa Bouffierdin 1945. Kaikki oli alueella muuttunut. Jopa ilmakin. Kuivat ja rajut puuskatuulet olivat poissa, tilalla lämpimät henkäykset. Puiden ansiosta myös purot vuorilta ryöppysivät keräilyaltaaseen, josta oli tullut yleinen vedenottopaikka.
Voi hyvinkin olla, että meluttomat yksittäiset teot, joiden tekijää ei kukaan huomaa, luovat lopulta maailmaan harmonian.
IMMU
Hyvä maku ja toivorikas olo jäi Bouffierdin tarinasta. Herätti mös toiveajattelua, olisipa tällaisia paremman tulevaisuuden puolesta toimeen tarttuvia enemmänkin jopa minä itse.
Immun kaunis toive ”Voi hyvinkin olla, että meluttomat yksittäiset teot, joiden tekijää ei kukaan huomaa, luovat lopulta maailmaan harmonian” sai minut tykönäni pohdiskelemaan. Mitä itse voisin tehdä luonnon eteen. Liittyisnkö Vihreisiin, vaiko peräti alkaisin soveltaa Linkolan oppeja elämässäni. Lopettaisinko kerskakuluttamisen, muodin perässä juoksemisen, ruoka-ainesten haaskoon joutavan autolla ajelun. Kaikenlaista pyöri mielessäni, mahdolisuusia olisi paljon.
Mutta mistä tarmo ja energia. Voiko itsensä houkutella tai motivoida luontoa aidosti ymmrtämään saati suggeroida luontoa kunnioittavaan elämänasenteeseen? Olisiko Vihreisiin littyminen ensimmäinen askel joka rapistaisi suomukset silmiltäni? Mistä Bouffierd sai voimansa, sitä tarina ei kerro. Vai heitänkö pyyhkeen kehää tuudittautumalla ajatukseen että ihminen on sitä millaiseksi geenit ja äidinmaito ovat hänet muovanneet.
Ilmoita asiaton viesti