Syyskato

Nuhainen tuuli alkaa kohta askarrella räystäissä pikemmin kuin ihana Kerttu Kotakorpi ehtii povata.

Alkaa elokuu, syksy kohisee puissa uhkaavasti. Pikkuiset purot hytisevät.

Juuri silloin on aforismin aika.

Aforismi on kuin morsian. Siinä on aina jotain vanhaa ja jotain uutta, jotain omaa ja jotain lainattua.

Parhaimmillaan siinä on jotain sinistäkin:

Iltojen hämärtyessä sineen oppii loukkaamaan kohteliaisuuksilla; kehottamaan epämiellyttävää henkilöä painumaan helvettiin niin viehkeästi, että tämä lähtee riemurinnoin matkaan.

Syysiltojen synkkyys – voi vain luutua tai murtua.

Syksyllä ihminen on itsekkäimmillään. Rikkaat ovat omineet itserakkauden. Meille muille jää itsekkyyden lajeista runsaampi anti – itsesääli, itsetyydytys ja itsetuho.

Syksyllä on henkisen suolihuuhtelun hetki. Poljetun alaisen on aika äsähtää: Minua ei kohdella kuin saksanpaimenkoiraa!

Luopumisen syksy: vain kerta kiellon päälle.

Oman elämän syksy? Kun Valkeisenlammen viertä askeltaa kauniin naisen perässä ja hänet kokee pelkästään lähimmäiseksi.

Pitkässä, onnellisessa suhteessakin pimeys altistaa sanaharkkaan. Silloin on vaihdettava levyä. Paras kappale on John Cagen 4.33. Se on parisuhteen avohaavaa arpeuttavaa terapiaa parhaimmillaan: neljä minuuttia kolmekymmentäkolme sekuntia hiljaisuutta.

Jo Mika Waltarin runoili siihen hyräiltävät sanat: ”Elämän syksyn tullessa / ainoa todellinen runo: / tuntea läheiseksi, ystäväksi / toinen ihminen, / sanoitta.”

IMMU

 

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu