Neukun alla

 

Vietetään Venäjän vallankumouksen 100-vuotispäivää.

Kuinkas sanonta menikään: sinua kohdellaan kuten sinä kohtelet muita. On väitetty, että minulla on slaavilainen sielu, ilo ja suru, itku ja nauru vaihtavat paikkaa äkkiarvaamatta.

Siksi seuraava muistelo, ilman uhkakuvia, arkisesti, mitään ja ketään ylistämättä tai väheksymättä.

En ole ikinä heristellyt nyrkkiä itärajalla niin RUK:n kuin kävinkin. Lukiossa opettelin venäjää kolme vuotta ja matkustin läpi Siperian Anton Tšehovin jäljissä.

Kävin yliopistoa poligtiikkahurmoksen vuosina. Taistolaispyhäkoululaista ei minusta tullut eikä ryssää silmien väliin tähtääjää.

Muistumat Venäjästä – ja Neuvostoliitosta – ovat siis lämpimiä.

Toki voisi kertoa lutikoista kielikurssiasuntolassa tai Viipurin aseman vessan pöyristyttävästä lemusta.

Tai KGB:n miehestä joka seurasi minua Moskovassa. Menin metroon, hän luki, muka, Pravdaa. Nousin metrosta ja luikahdin takaisin. Pravdamies seurasi kärppänä. Metron portaissa totesin, että kiintoisa lehti se on Pravda. Hän ynähti ”mhmhmhm” ja katosi. Ei seurattu sen jälkeen.

Venäjä on minulle Aleksanteri Nevskin lavra, Piskarevin hautausmaa ja Anna Ahmatovan museo Pietarissa. Sipulikupolikirkot Siperian radan varressa, hiukkaskiihdytin Novosibirskin Akatemiakaupungissa, Tšehovin hauta Novodevitšin luostarin hautausmaalla Moskovassa ja hänen maatilansa Melihovossa. Akatemiakaupunki intellektuelli-ihmisineen Novosibirskissa. Pakoputken kyljessä savustettu omuli Baikalilla, Joutsenlampi Bolšoissa, Vladimir Vysotškin Hamlet Juri Ljubimovin Taganka-teatterissa.

Yhä suren hukkaamani venäjän kieltä. Aika ajoin yritän toki lukea toki venäjäksi mutta sävyt, ne hienosyiset sävyt, ovat kadonneet tajunnasta. Etuliitteillä venäjässä sanomisen tarkoituskin muuttuu.

Venäjä on kaunis kieli siinäkin, että meillä on miesten niminä Usko, Toivo, Armas. Venäjässä ne ovat Vera, Nadetžda, Ljubov.

Minun runoilijani on Anna Ahmatova. Häneen ei edes Stalin uskaltanut tarttua, luonnehtipa vain käskyläisineen kuinka Anna oli ”puoliksi nunna, puoliksi huora”.

Mutta Annan ihailijat joivat samppanjaa hänen solisluukuopistaan. Siksi museon ovella alkavat kertautua säkeet: ”Kolkuta nyrkilläsi oveeni, / sinulle tulen avaamaan. / Vaikka meidät erottaa nyt vuoristo / paahtava helle, tuuli aavikko, / sinua en hylkää milloinkaan…”

Että eikö mikään ollut vialla? Oli, paljon heikäläisille ja minulle känniset suomalaiset rehvastelijat, pimeässä rahanvaihtajat, ryssitelijät.

 

IMMU

 

 

 

 

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu