Pelonleikkaaja
Kuolemanpelko piinaa monia. Parempi väki pinkoo sitä pakoon merkkikuteissa rasvattomalla lenkillä.
Puutteenperälle syrjäytetyt pelkäävät päätyvänsä ruumislaudalle hallituksen budjettiriiheen.
Eletään aikoja, jolloin elämänhalun menettäminen on silkkaa realismia. Mieleen on piirtynyt raikas lähtönäkemys Tuntemattomasta sotilaasta: ”Eihän siinä mene kuin naimalla saatu henki.”
Eniten kuolemaansa surevat ne, jotka kuvittelevat saaneensa muita paremman pelinumeron. Takuulla harmittaa kun on kerännyt koko elämänsä roinaa, eikä mitään saa mukaansa. Kauhistuttavan pelottava on ajatus uudelleensyntymisestä. Koko rumba alkaisi alusta! On se niin, että kun huokaisee viimeisen kerran, henki häipyy kuin suolistokaasu Saharaan.
Jos viimeistä tuomiota ei tule, niin se on pettymys. Tuli siis elettyä keskiluokkaisen maho nöyryyselämä.
Onneksi elämänkoulun päästötodistukseen ei merkitä edistyksen keskiarvoa, ainoastaan keskeyttämisen syy.
Podin aitoa kuolemanpelkoa keväällä 1980. Minulle ilmestyi selittämätöntä kestokuumetta – 37,3–37,8. Kävin parillakin (mies)lääkärillä. Nämä yhteiskunnan varoilla huippupalkoille koulutetut koijarit koputtelivat, otattivat kokeita ja kohauttelivat sitten ymmällään olkapäitään.
Epäilin tautia hiljakseen kalvavaksi eksoottiseksi ja suunnittelin lähtöseremoniat. Ei kynttilöitä, raapaistaan vain tulitikku symboloimaan elämääni. Musiikkina J. Cagen 3,44, kolme minuuttia neljäkymmentäneljä sekuntia kalmistohiljaisuutta. Tuhka tyhjään syväväylälle heitettävään kossupulloon. Sieltä se etsiytyisi seitsemälle merelle.
Sitten osuin muissa asioissa juttujani lukeneelle keski-ikäiselle naislääkärille (Riitalle terveiisä) mainiten kuumeesta. Hän silmäsi, pisti stetoskoopin syrjään ja tiedusteli: ”Onko puolisosi raskaana?”
Myönsin, että laskettu aika on keväällä. Tohtori taputti olalle: ”Jos kuume ei tokene niin palataanko sitten asiaan”.
Palasinkin kiittämään toukokuussa. Kuume oli syntymän myötä haihtunut yhtä salaperäisesti kuin oli tullutkin.
Kuinka se menikään? (Uudella) elämällä kuoleman(pelon) voitti.
IMMU
Väinö, tekstisi kiinnosti. Ei vain siksi, että olet pohdiskelija, vaan myös sukunimesi ja asuinpaikkasi herättivät minussa kyselijän.
Äitini isän äiti, Anna Immonen, synnytti pojan, Oskarin, josta tuli sittemmin isoisäni. Isoisän, jota en koskaan tavannut, sillä hänet surmattiin v. 1918 Varkaudessa. Äitini oli tuolloin juuri täyttänyt vuoden.
Oskari sai sukunimensä äidiltään, sillä äiti ei ehtinyt avioitua, ennen pojan syntymää, sillä pojan, vahvistamaton isä kuoli, niin ikään ennen Oskarin syntymää. Oskari on Kansallisarkiston kirjoissa nimetty: äpäräksi!
Immosten sukua on varmasti paljon, mutta eihän kysyjä tieltä eksy, jos tietä kysyy.
Ilmeisimmin isoisäni suku peräytyy Rantasalmelta.
Ilmoita asiaton viesti
Oikeilla jäljillä olet! Isäni lähtöpitäjä oli Kangaslampi, sieltä perhe muutti 20-luvulla Kuopioon. Isän sisko, Kerttu, asui ikänsä Varkaudessa.
Minua houkuteltiin muinoin Harjunnan Immosten sukuseuraan, en mennyt koska toimittajana minulle olisi sälytetty kai hommat.
Immosilla oli kuuluisa Laitisen kauppa Kuopiossa 30-luvulla os. Minna Canthin katu 5. Se meni sitten 30-luvun vekseleihin. Kuten muukin omaisuus…
Jotain kautta yhteys varmaan löytyisi. Olen varsin huono sukuasioissa, elelen vaimoni kanssa isäni Lennartin lapsuus- ja koulukulmilla Kuopiossa, jonne muutin kunnioittakseni isäni kaipuuta päästä takaisin Kuopioon. Hän kuoli 1955.
Voe lajinsa, yst. Immu
Ilmoita asiaton viesti