Torakielet ja nuolemaantuomitut

 

Nykyaika pakottaa ihmisiä muuttumaan. Kun muutoksia esittää valtio tai muu ylempi taho, ihminen asettuu poikkiteloin jos muutos koskee häntä.

Ulkoiselle muuttumiselle, kuten kasvojen kiristämiselle ja rasvaimulle reisistä, hän on altis.

Laihduttaakin pitää. Talipallo ei tajua, että vatsaa ei tarvitse aina syödä turvoksiin.

Sisäisesti ihminen juuttuu. Hän pelkää, että voi löytää itsensä. Tunnen useita, jotka eivät ilkeä kertoa mitä ovat silloin löytäneet. Moni ikääntyvä torakieli kovettuu tai mätänee erinäisistä paikoista. Ikinä hän ei kypsy.

Ihminen ei voi elää maan päällä, ellei hän petä itseään. Alkuvuodesta hänellä onkin kytö pettämiseen. Hän tekee tupakakkalakon, pitää tipattoman tammikuun, hankkii kävelysauvat, alkaa opiskella espanjaa.

Tunnenkin itseni sivulliseksi. Harrastamaan en pysty, koska lukeminen oli työ ja ruokaa olen laittanut perheelle 43 vuotta.

Voisi tietysti luvata, ettei enää äänestä. Mitä virkaa on valtuustolla, joka luovuttaa valtansa virkamiehille ja sitä kautta yrityksille? Voisi tietysti harrastaa valtakunnanpolitiikkaa. Mutta eduskunnassa on jo 200 alan harrastajaa.

Entä presidentinvaalit? Mikä on kansanliike, jota ehdokas itse esittää ja jota vuorineuvokset johtavat?

Sen lupaan, että vihaamaan ketään en ala. Tunnen kyllä kolkkoja tyyppejä, jotka erottaa hiilihangosta vain siinä ajoittain esiintyvä lämpö. Mutta viha vaatii seurakseen vihaa, rakkaudelle riittää pelkkä rakkaus.

Pelkotiloja toki on, joista voisi luvata luopuvansa. Entä pelko siitä, että kauniin naisen alkaa kokea pelkkänä lähimmäisenä?

Otinkin kuoleman esille puolison kanssa. Hän ehätti kysymään, mitä tekisin JOS hän kuolee ensin.

Minä siihen, että tulisin kai hulluksi. Vaimo arveli, että menisin uudelleen naimisiin. Minä: En sentään niin hulluksi tulisi.

Sitten uudistin toiveen että KUN minä kuolen ennen häntä, niin hän valuttaa tuhkan tiimalasiin, että näkisi minun lopultakin uurastavan kokopäivätoimisesti.

Lupasinkin lopettaa alituisen puheen kuolemasta. Näin se menee omin sanoin:

”Katsomme kauas, yhä kauemmas, / sinne missä meri tavoittaa taivaan äären. / Mitä on, jaamme keskenämme, / kun ei ole, lämmitämme toisiamme.”
Elämälle kiitos ja rauhaa.

IMMU

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu