Arjen pyhyyteen ankkuroituja novelleja

Makasin viikonlopun kuumeessa pärskien. Kirjahyllystä otin petiin Alice Munron novellikokoelman Karkulaiset.

Ja katso: nyt olen koneella! Liekö esimerkki hyvän kirjallisuuden terveysvaikutuksista.

Kanadalainen Alice Munro kirjoittaa eri-ikäisten naisten arjesta. He elävät usein muutos- jopa murrostiloissa. Mutta se ei tarkoita naisten luhistumista, vaan Munro käyttää tekniikkanaan epäonnistumisten ja osumien kaksoisvalaistusta.

Kaksi kertaa vuosikymmeniin (!) olen hyppinyt ilosta ilmaan kirjallisuuspalkintojen vuoksi: Ulla-Lena Lundberg sai Finlandia 2012 ja Alice Munro Nobelin 2014.

Munron tarinoissa on kyse kulissien kaatumisesta, henkisestä klaustrofobiasta, kaupungistumisesta, vieraantumisen pohjamudista. Merkittävässä roolissa ovat erotiikka, seksuaalisuus ja rakkaus, joka tarkoittaa muutakin kuin että miehellä rojut nivusissa pelaavat.

Arvattavasti juuri tämän kaltaista tekstiä onkin vaikeinta kääntää. Se on niin kuotoilematonta täsmäilmaisua. Kristiina Rikman on onneksemme omistautunut Munrolle.

Novelleissa nuori Carla tahtoo ratsastustilalta pakoon väkivaltaista miestään. Kolmessa kertomuksessa on pääosassa Juliet. Hänen elämäänsä seurataan vuosikymmenten saatossa.

Elämä on ehkä pinnalta tyyntä, mutta pohjamudat sen alta löytyvät, jos valokin kajastaa.

Robin on Shakespearen näytelmiin ihastunut naimaton nainen, joka on kokemaisillaan näytelmien mahdollisen onnenhipun, mutta kumottava myrkkymaljakin on alati läsnä.

Päätösnovellissa epätavallisen kyvyn syntymässä saanut Tessa saa hoksata, ettei poikkeavuudelle löydy ymmärtäjää.

Munro käyttää, jos sen uskaltaa sanoa, välillä jopa jännityskertomuksista tuttuja aineksia. Mukana on myös huumorin säie, jonka hän osaa katkaista riittävän ajoissa.

Näin Munro edustaa arvaamattomuutta vaikka ammentaakin elämänkokemuksesta. Hän ei pelkästään pengo henkilöidensä sisäistä materiaalia vaan ankkuroi ne todellisuuteen, jossa ei alati kieriskellä lämpimissä vällyissä.

Munroe on tuonut aina mieleen, paitsi A.P. Tšehovin, myös eleettömän Raymond Carverin novellit.

Niin kauan kuin kirjallisuus kykenee tuottamaan ja vaalimaan Munron lailla perinteitä, säilyy myös luottamus siihen, että elämme tässä emmekä postmodernissa maailmassa, jossa saattaa nähdä intomielisen hybriksen yhdistyneenä heiveröisen huolettomaan yleistykseen.

Munron kaltaiset kirjoittajat katsovat maailmaa toisin: Olosuhteiden pahuus tekee pahaa, siksi on taisteltava huonoja olosuhteita vastaan.

Nobelin jälkeen Munro, iäkkänä, päätti lopettaa kirjoittamisen. On niin murheellista toistaa jälleen, että niitä joita on vähän, on yhä vähemmän.

IMMU