Tasahyvällä

Maailmassa suositaan voittopuolisesti karkeita yleistyksiä. (Siinä tulikin yksi lisää.)
Verisillä miekoilla varustetut tyrannit (ihan työelämässäkin) tarvitsevat kerrallaan vain yhden käyttökelpoisen ennakkoluulon ja he mullistavat tyhmien kanssa maailman.
Raivoa ei näet enää jalosteta vuoropuheluksi, vaan viha, kateus, ahneus, penseys ja häpeämättömyys on otettu käyttöön.
Kolumnitkin ovat usein ilkeitä. Kukaan ei halua ei lukea leppeitä raivontaittavia luotauksia sydämestä, kaipuusta, lohdutuksesta.
Moni on unohtanut, että ennen kuin kirjoittaa julkisesti, pitäisi opetella lukemaan. Vain siten onnekas saattaa kehittää itselleen niin terävän kielen, että sillä voi aamuisin ajaa ihokarvansa.
Paljon on niitäkin yleishurskauden valtaan joutuneita, jotka ryhtyvät sanomaan lopullisen totuuden kaikesta maan ja taivaan välillä.
Heillä on pään yllä sädekehä. Entä kun se valahtaa hirttosilmukaksi kaulaan?
Entä jos joskus koetettaisiin hyvällä, mikäli joku on langennut elämän poluilla työn, liiallisen juopottelun tai sairauden raskauttamana?
Julkistankin tässä lisäpainoksen ikijatkuvasta mielikuvitusteoksestani ”Pähkäilyä toistaiseksi päättymättömältä väliaikamatkalta”.
Niiden vähemmän kaunosieluinen motto löytyy Andrè Malrauxilta: Ei runoilija ole hän, joka rakastaa auringonlaskuja vaan hän, joka rakastaa sanoja.

Kärsivällisyyskö aina hyvästä?
Jospa siinä piirtyy pelkuruuden raja.

Pahat ihmiset?
He tekevät jo sitä mistä hyvät vasta haaveilevat.

Kansanedustaja, elinkeinoelämän retorinen jatke?
Tehdään uudistuksia. Niin itse ongelmiin ei tarvitse puuttua.

Vaarallisin ase?
Pienikaliiperiset ihmiset.

Pettymystäkö on ollut elämäsi?
Josko ylivilkkaan mielikuvituksen valhetta ja pöhöegoisuutta se on ollut vain.

Kivun asiantuntija?
Uhri josta tulee pyöveli.

Konsensus?
Heikompi kyykyttyy nöyrästi.

Tyhmyyden maailmanherruuden syy?
Tympääntyneet viisaammat antavatt periksi.

IMMU