1968: verta, hikeä ja kyyn eleitä

Tänään se on – Prahan miehityksen vuosipäivä. Lyö sydän, iske panssareihin, kirjoitti Timo K. Mukka kirjassaan Ja kesän heinä kuolee.

Nämäkin tapahtumat muokkasivat elämännäkemystäni, musiikki ne palauttaa tähän päivään.

Biafra, vuosina 1967-70, kuvat luurangonlaihoista, suurisilmäisistä mustista lapsista. Aliravitsemus on aina ollut vallanpitäjien kurinpitokeino mutta kun se päästetään nälänhädäksi käyvät seuraukset arvaamattomiksi.

Kaikkien orjuutettujen ja sorrettujen muistolle soi Creedence Clearwater Revivalin ja myös Beach Boysin vuonna 1969 levyttämänä Cotton Fields.

Vietnamin sota – kuva napalmin polttamasta tytöstä itkemässä maantiellä. Se oli imperialismia. Sille soi Buffy Sainte-Marien Universal Soldier.

1968 uskottiin uuteen ihmiskuvaan, noustiin barrikadeille, huudettiin: Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia.

Itse en käynyt tahtimarsseilla tai opintopiireissä, jos lapsena vierastin pyhäkoulua niin vihaisena nuorena sitten stalinistien opintopiirejä.

4.4. ammuttiin mies, jolla oli unelma – Martin Luther King. Yhä kuulen korvissani kun Joan Baez lauloi Kingin hautajaisissa We Shall Overcome. Toivon kipinä, se kytee…

16.6. ammuttiin Amerikan toivo Robert Kennedy. Samana vuonna levytti duo Simon & Garfunkel LP:n Bookends, jolla on America – kuvaus matkasta halki USA:n. Surua lieventää alati myös Sounds of Silence vuodelta 1964.

Praha 21.8.1968: Alexander Dubcek, sosialismin uudistaja, sovittelija, idealisti syrjäytettiin panssarein. Häntä ei tapettu, N-liitto ei halunnut hänestä marttyyria.

Prahan arpi helottaa yhä. Mutta ei pysyvä maailmannäkemykseni mennyt rikki, se syntyi sillä tavalla että jotain särkyi.

Se palauttaa mielen pohjalta A. Schweitzerin viisauden: ”Todelliset sivilisaation ihanteet ovat käyneet voimattomiksi koska olemme kadottaneet idealistisen asenteen elämään.”

Tuulessa se on – usko, toivo, rakkaus: Bob Dylanin Blowin' in the Wind.

Sitten oli hiljaisempaa kunnes koitti 11.9.1973. USA:n lentokoneet iskivät Chileen. Salvatore Allende tapettiin ja Pinochetin raaka diktatuuri niitti kansaa.

Ikilaulu Chilestä on Violetta Parran Gracias a la Vida, suomeksi sen lauloi Liisa Tavi : Elämälle kiitos.

Kaiken tuo kokeneena saatan sanoa Robert Frostia mukaillen, että metsässä (yhteiskunnassa, maailmassa…) tie haarautui kahtia ja minä valitsin sen vähemmän kuljetun polun. Siksi kaikki on toisin.

Siksi tämä on kirjoitettu vasemmalla kädellä – vasen on lähempänä sydäntä.

Rauhaa:

IMMU