Sanan vahti
Pikainen ilon humaus kiiti läpi pään kun huomasin kuinka tietokirjailija Matti Salminen mainitsee minut pariinkiin otteeseen uutuuskirjassaan Erno Paasilinnan kirjallinen elämä.
Näinkin hän sanoo:
”Väinö Immonen näki Paasilinnan panssarin taakse ehkä paremmin kuin monet muut arvostelijat, joista osa oli jo kääntynyt Paasilinnaa vastaan.”
(Kyseessä oli arvioni kirjasta Majuri Holterin selonteko.)
Tein taannoin koko joukon sivun kokoisia haastatteluja merkittävistä ajattelijoista. Mullikassa ei koskaan sensuroitu, ei kielletty haastattelemasta ketään, toimituksen johdolle ilmiselvän kiusallisiakaan henkilöitä.
Kiitostakaan ei tosin juuri lehden sisältä tullut. Pelättiin kai sen olevan vain kimmoke palkankorotuksen ruinaamiseen. (heh!)
Työskentelin erakkona Anna Ahmatovan hengessä: ”En etsinyt kunniaa en mainetta / kolmekymmentä vuotta / elin pelon siipien suojassa.”
Tapasin Ernon (1935-2000) vuonna 1987 Hämeenlinnassa. Omakotitalo oli Aulangon rinteessä, ikitoveri suomenpystykorva Vekku oli juuri kuollut, Erno edellisiltana siemaillut Carillo-pullon putkimiesten kanssa.
Sovittu jutteluaika ylittyi reilusti. Erno nauroi paljon – se kuulosti kuin pakasteherneitä olisi tiputeltu lautaselle.
Yrmyn kulmikkaana pidetty mies oli rento, avoin, vapautunut – vapaa mies kun oli eikä ikinä ollut ostettavissa.
Näin hän kirjoitti minulle 14.10.1987:
”Kiitos vain lehdistä – olen saanut. Ei jutussa mitään korjaamisen tarvetta ollut, tuohon tapaanhan puhe kävi.
Olen vyöttämässä itseäni pitkälle matkalle Sevettijärvelle. Köyhät asuvat niin perkeleen kaukana. Se tulee kalliiksi.”
Eräs kohtaamani, joka vahvisti uskoa humanismiin, oli esseisti, filosofian tohtori, kirjallinen johtaja Johannes Salminen (1925-2015). Hän sanoi minulle jo 30 vuotta sitten: ”Luokkaristiriidat kiristyvät, tehokkuusajattelu jyllää, se tarkoittaa kaiken keskittymistä.”
Hänen palautekirjeensä on aarteitani.
Kolmas suurista vaikuttajista oli ihmisoikeusjuristi, kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtajanakin ollut Matti Wuori.
Hän otti aina kontaktin kun osui Kuopioon.
Hänelle kansalaistottelemattomuus oli ehdottoman väkivallatonta. Vaikeinta tuomioistuimissa oli kun lopputulos oli lainmukainen mutta järjenvastainen.
Wuoressa yhdistyivät kaksi antiikin ajattelun peruskiveä: esteettisyys ja eettisyys.
Wuoren lähettämät intelligentit kirjeet ovat visusti tallessa.
Kun näin vilkaisee olan yli, suvaittaneen olla kiitollinen, että sain taivaltaa väliaikamatkaani upeassa seurassa.
Se karkottaa mielestä ne nöyryyttävät hetket, jolloin ilosta ilmaan hypätessä työnnettiin työpaikalla jalan alle lehmän läjä.
IMMU
Menin eräänä lauantaipäivänä Hakaniemeen torikahville. Kahvin ja munkin saatuani istahdin pöytään jossa oli kolme miestä ennestään.
Juttelivat niitä näitä. Kun keskustelu kääntyi kesän matkoihin minäkin kerroin että olen jo kaksi kertaa käynyt kotipuolessani Karjalassa luovutetulla alueella. Vastapäätä istuva mies tarttui heti syöttiin, seuraasi seuraava keskustelu:
– Minun äitini on myös kotoisin luovutetulta alueelta.
– Mistä pitäjästä, minä kysyin.
– Salmista.
– Minunkin äitini on Salmista.
– Mistä kylästä?
– Karkun kylästä.
– Minunkin äitini on Karkun kylästä.
– Mitäs hän oli omaa sukua, olin tehnyt parisataa sukukaaviot Salmista joten tunsin sukuja.
– Plaketti.
– Minunkin äitini on Plaketteja.
Tämä uusi pikkuserkku-tuttavuus oli tietokirjailija Matti Salminen.
Ilmoita asiaton viesti