Rappiomieliala – Oscar Wilde arvosti Kalevalaa
”Työskentelin päivän runon parissa. Aamulla lisäsin pilkun ja iltapäivällä pyyhin sen pois.”
Näinkin kuvasi nokkelikko, journalisti, näytelmäkirjailija, prosaisti, runoilija ja brtttiläisen kaksinaismoraalin pilkkaaja Oscar Wilde työtään.
Wilde syntyi 16.10. 1854 Dublinissa ja kuoli 30.11.1900 Pariisissa.
Suomeen Wilden liittää hänen artikkelinsa Kalevalasta, jota hän kuvasi yhdeksi niistä runoista, jotka ovat ”maailman Raamattuja”.
Kalevalaa ei voi kutsua eepokseksi, siitä puuttuu eepoksen keskitettyä yhtenäisyyttä. Se on tarkkaan ottaen kokoelma kansanlauluja ja balladeja.
Wilde arvosti Kalevalan korkealle ja sanoi sen olevana alusta loppuun pakanallinen, jossa on esikristillisiä jumalia.
Oscar Wilde vietti liikkuvaa vilkasta elämää. Pistäytyi aviossa ja sai sittemmin kahden vuoden vankeustuomion homoseksuaalisuudesta.
Hänen kiistaton klassikkonsa on Dorian Grayn muotokuva. Siinä kauniista nuorukaisesta maalattu muotokuva alkaa rapistua, piirteet muuttuvat eläimellisiksi, pöhöttyneiksi, turmeltuneiksi, mallin itsensä pysyessä kauniina. Lopulta osat kääntyvät päälaelleen.
Mielenkiintoinen on, tätäkin aikaa kuvaava, Valehtelun rappio, jossa yksi henkilö toteaa, että valheellinen taiteena, tieteenä ja yhteisenä huvina on rappiolla.
Epäjohdonmukainen kun oli niin Wilde toteaa toisaalla, että kaikki hyvä taide, kaikki korkea taide perustuu rehellisyydelle, vilpittömyydelle ja totuudelle.
Wilde oli paitsi dandy myösjalostettu englantilainen ”wit” mikä tarkoittaa älyä, nokkeluutta, sanavalmiutta.
Hänen sutkauksensa olivat ärsyttäviä mutta eivät loukkaavia:
”Ensimmäinen velvollisuus elämässä on olla keinotekoinen, toista velvollisuutta ei kukaan ole keksinyt.”
”Kunnianhimo on epäonnistuneen viimeinen turvapaikka.”
”Yleinen mielipide on olemassa vain siellä missä ei ole ideoita.”
”Ystävyys on paljon traagisempi kuin rakkaus. Se kestää kauemmin.”
Wilde kuoli Pariisissa köyhtyneenä aivokalvontulehdukseen.
Hänet on haudattu Pére Lachaisen hautausmaalle. Siellä lepäävät mm. Chopin, Moliére, Balzac, Proust, Edith Piaf, Jim Morrison.
Ja lopuksi:
”Itsessään kaunis aihe ei viehätä taiteilijaa. Siitä puuttuu epätäydellisyyttä.”
IMMU
Minä rakastan Wilden satuja. Erityisesti Onnellinen prinssi ja Itsekäs jättiläinen ovat todella koskettavia.
Ilmoita asiaton viesti