Kieron tiellä, osa II

Jokaisen polulle osuu henkilöitä, jotka nähdessään haluaa vaihtaa ketterästi toiselle puolelle katua.
Asiaa käsitteli P. Haanpää näin:

"Kysyvätkin ensitöikseen, että mitä kuuluu? Perkelettäkö se heihin kuuluu, mitä kuuluu! Jonninjoutavaa uteliaisuutta…"

Huulivoimala Groucho Marx muotoili seuraan ängenneelle näin:

"En koskaan unohda kasvoja mutta sinun tapauksessa olen valmis tekemään poikkeuksen."

Alla olevia omiani
olen, harkiten, käyttänyt.

Vuosikymmenien takaisen tutun pysäyttäessä:
– En todellakaan tunnista sinua. Olen minä niin paljon muuttunut.

Pöhöegoisen, muka, pahoitellessa puhetulvaansa:
– Ei se haittaa. Ethän sanonut tosiasiassa mitään…

Imartelijan kysyessä, että kuinka menee:
– Tähän asti meni hyvin.

Tekoälyisen kysyessä että ehtisinkö vaihtaa hänen kanssaan mielipiteitä:
– Kiitos, mutta haluan pitää edelleen omani.

On tietysti tilanteita jolloin tulee oman edun nimissä vaietuksi.

Yrmy päätoimittaja astui muinoin työhuoneeseeni imelänä:

– Pidin pakinastasi. Nauroin aamiaispöydässä ihan ääneen.

Minä, hiljaisessa mielessäni: Aika tarkistaa linja.

Joskus, aniharvoin, syntyy myös lohkaisuystävyyttä, siis ilman änkeämistä, tuppautumista, keinotekoisuutta, nuoleskelua. kiusaantumista.

Kari Hotakainen tuli Mullikkaan kesätoimittajaksi 80-luvun alussa
Hän norkoili mykkänä kuin pensselinsä kadottanut lankkumaalariharjoittelija.
Minulla välähti: tästä kehkeytyy aitoa silmäntasaisuutta.

Menimme kaljalle silloiseen Keltalyhtyyn. Liki puoli tuntia vaiettiin.

Sitten Kari raotti sana-arkkuaan:

– Väännetäänkö kättä?

Väänsimme, emme voittaaksemme vaan varmistaaksemme, että koodi on kunnossa.

On se – yhä. Vaikka julkinen kohdevalo osuu nyt(kin) Kariin, hän välttää pahimman, ei ole tuote vaan Buster Keatonin sukua suoraan alenevassa polvessa. Vaieten.

IMMU