Äidinmaa

Itsenäisyyspäivä, Suomi 101 vuotta. Taas marssitaan, ylilennetään, seistään vartiossa, ilmeet ovat totisia miehisen isänmaan kasvoilla.

Koska kaihdan kantapäiden kopsuttelijoita ja rajoilla nyrkkiä puristelevia, tahdon päivittää kunnioitukseni äitejä tämän äidinmaani taipaleella..

Ihmisen on muistettava lähtökohtansa, paikat, joissa muistaa olleensa ikikesissä onnellinen.

Sieltä on peräsin maailman kaunein lauseeni: Äet, heh, maetoo!

Äiti oli kuollessaan 92-vuotias. Hänellä olivat koukuiksi pesuvesissä vääntyneet sormet. Kasvot olivat vuosien rypyttämät. Silmät olivat välillä kuin pohjattomat surun kaivot mutta aina hymyt kapusivat suupielistä silmiin.

Äiti oli niitä, jotka syntyivät tsaarin aikaan. Hän näki lapsena kuinka maa itsenäistyi veliverisesti.

Äiti kuului sukupolveen, joka soti sodat, rakensi sitten talot, tiet, sillat, käynnisti sorvit, maksoi sotakorvaukset. Hänen ansiostaan on käytössäni ollut rikkauksista tiine äidinmaa.

Äiti synnytti viisi lasta. Ensimmäinen kuoli 30-luvun alussa kehtoon Kuopiossa. Neljän lapsen kanssa hän jäi 50-luvulla leskeksi. Se muutti elämän. Olin viisivuotias.

Äidistä tuli siivooja ja naapurien pyykkäri. Silti luonne pysyi: ”Niin kauan kun herrat eivät kopistele kenkiään ja pyyhi kunnolla peräpeiliään meillä riittää evästä.”

Ei äiti uhrautunut, ei masentunut, ei jättänyt omaa eikä lastensa elämää heitteille.

Tämä oli hänelle elämän tarkoitus.

Elämässä pitää aina olla ihanteellisuutta vaikka maailma ei alati toivoa suo, sen opin jo lapsena ja se jalostui elämännäkemykseksi. Siitä merestä olen huomisuskon äidinmaakippooni ammentanut.

Viimeisellä käynnillä äiti istui kiikussaan ja ajattelin, että Tyyne, Heinäveden tyttö, oli järkäle kauneinta Suomea.

Niitä, joita on vähän, on yhä vähemmän. Nyt ovat elämän ohituskaistat, kiitotiet, sähköiset jänisräikät, Vallassa ovat saalistajat, maksajina olivat aina olleet äidin kaltaiset.

Jospa äidin elämä opetti senkin, että purista itsestä pois orja, vaikka kyynelpisara kyynelpisaralta mutta hillitse aina sisäinen hitlerisi.

Rohkenen kirkastaa äidin huomisuskon maailmasta, johon tuli pyrkiä näinkin: siinä vapaudessa, veljeydessä ja tasa-arvossa elää luova henki, joka perustuu enemmän rakentamiseen ja luomisen iloon kuin omistamisen haluun ja kadehtimiseen, oman keon kokoamiseen yhteisestä korresta.

Silloin nöyryyttäminen, kostaminen, sotiminen, ihmisarvon polkeminen ovat poissa.

Äidin opetus: ei pidä vain alistua rukoilemaan armopalaa tai uskoa kohtaloon. On itsekin tehtävä jotain.

Kiitos itsenäisyyspäivänä(kin) elämästä ja äidinmaasta, Tyyne Esteri.

IMMU