Oireryhtymä

Askelsin Valkeisenlammen yläviertä. Kaiteeseen nojasi Ojarumpu, olkaveljeni. Kangaskassi nojasi sääreen.

– Ruoka olet ostanut, totesin.

– En ruokaa vaan evästä, vastasi Ojarumpu ja heläytti kassia.

– Keskellä viikkoa!

Ojarumpu ojensi liki nyyhkäisten taskustaan paperin:

– Tässä se on. Menolippu. Kävin lääkärissä.

– Mistä moinen?

– Luin lääkärikirjaa. Minulla on lukuisia addiktioita, aivokuumetta, maksavaurio, sydänvika. Kun mittaan lepopulssin, se hakkaa 120 kertaa minuutissa, sitten se ei tunnu lainkaan. Kännykkäsäteily poraa kalloa ontoksi…

– Annapa arpeutua. Mistä kaiken päättelit?

– Oireista. Ainoa mitä ei vielä ole niin vettä polvessa.

– Ajattele miten hyvä kohde olet lääketieteen opiskelijoille. Enää heidän ei tarvitse kiertää eri osastoilla. Riittää kun tutkivat sinua. Säästötalkoot lisivät,

– Ivailemalla paljastat tylyn tosiluonteesi. Mutta koska olet paras, joskin ainoa, ystäväni, niin lukisitko tämän viimeisen voitelun ääneen. Itse en ole uskaltanut.

Minä luin:

– Määrään Sinulle, ikäryhmäsi ja yllättävänkin kelvollisen kuntosi huomioiden, kaksi ateriaa runsaalla salaatilla, lautasmallilla siis, päivässä, kalaa on syötävä kahdesti viikossa. Iltaisin vain yksi lasillinen punaviiniä. Kolmesti viikossa on käveltävä keskiriuska lenkki. Ja ennen kaikkea vältä asioita, joita et ymmärrä, kuten lääketiedettä.

– Heleketti! älähti Ojarumpu.

Tai ei hän sanonut heleketti vaan jotain paljon rehellisempää.

– Älä huoli. Epäily on aina ollut tieteellisen ajattelun emo. Joskin lääkärikirjan käyttäisin sinuna takkatulen sytykkeenä.

– Silloin Ojarumpu silmäsi tylyn pejoratiivisesti ja loittoni.

Jäin tuumaamaan, että voi toki olla Ojarummulle, kuten jokaiselle, hyväksikin tutkia itseään välillä fyysisesti eikä aina vain kaivella tapuliaan, mielentilaansa sen mustaa juurakkoa väännellen.

Silti: valpastukaa torilla ja Valkeisenlammen äyräillä jos vastaanne osuu hölskyvä ikääntyvä mies. Ojarummulla, tietäen hänen kyltymättömän kytönsä lääketieteeseen, on silloin jo vettä polvessa.

IMMU