Kateen mätiä

Kateus, niin väitetään, on väkevin suomalainen voimavara. Aiheesta on järjestetty jopa seminaareja.
Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on teemaa käsitelty.

Merkillisimpiä päätelmiä on ollut, että kateuden kanssa on vain elettävä ja silloin paras lääke on huumori!

Mutta kun kateus on pääasiassa materialistista. Kun naapurille kertyy makeaa maallista, siinä tahtoo filantropia pykiä.

Itse olen materiapuolta jokseenkin onnellisesti vältellyt. Minulla on yhä puusukset, tönöksi kutsumani, talo on ikäiseni, kalusteet ovat Artekilta valtaosin yli 40 vuotta vanhoja.

Eipä noista juuri kateuden runtelemaksi joudu. Sääliin varmaankin.

On minulla joitakin poikkeusnokkelia kavereita kateuden pohjustajina. Muuan viettää kesänsä toisten mökeillä. Toinen varastaa aina joulukuusen seurakunnan metsästä,. On se silloin juhlavampaa. Kolmas haistaa synnin rajan vaikka nukkunen rukouksesta.

Poikasena olin kyllä kateellinen muutamalla kaverille. He lämäsivät kiekkoa ahkerasti, pari ylsi jopa NHL:ään. Vähän helpotti kun joutui palaamaan Suomeen koska ei oppinut englantia.

Minulla oli lumityöt ja 30 kuutiota metrin halkoja sahattavana kolmeen osaan. Läksytkin piti tehdä, ettei neljä vuotta kansakoulua käyneen äitini olisi tarvinnut hävetä.

En jaksa olla kateellinen entiselle esimiehelleni, joka varasti joulujuttujen idean minulta. Olisikohan tuo ollut kateellinen? Mutta eihän kaikilla taidot ja mielikuvitus riitä…

Mutta ripeästi hän kiiruhti, kun sen harvan kerran hyppäsin onnistumisilosta ilmaan, jututtamaan anturan alle lehmänläjän..

Nykynuorisoa en kadehdi. He joutuvat vielä koville. He maksavat sukupolveni velat, hengittävät töhnäistä ilmaa, uivat limaisissa vesissä, kun sukeltavat niin nousevat pinnalle autonrengas kaulassa.

Liikuntaosiossa ei kukaan minuakaan kadehdi. Harrastan juoksemattomuutta.

Ruoanlaitossa olen aika peto. Mutta joskus kadehdin henkilöitä, jotka ottavat pakastealtaasta mikrossa lämmitettävää ”ruokaa”. Minulta kun kuluu tuntikausia ateriakokonaisuuksia pähkäillessä.

Kateus taitaa olla elämässäni vain menneen märehtimistä. Menneisyydessä on taas parasta, että se
on takana.

Tämän herätti soitto, jossa muuan ystäväni kertoi elvyttäneensä parisuhteen takavuosien perintöprinsessan kanssa.

Mitä kadehtimista siinä on? Ei mitään, Vanha suola janottaa vain kun uutta ei ole saatavilla.

IMMU