Ujon kukinta

Ujous on taas puheenaihe. Onko se etu vai haitta?

Ennen ujous oli hyve. Sen seurauksena suuret ikäluokat ovatkin olleet nöyrää väkeä.

Mutta nykyaikana ei ujoudella ole käyttöä. Asiat sanotaan suoraan, jämptisti ja suotta kuotoilematta.

Ei ujous ole suosiossa tavallisen kansankaan keskuudessa. Kun naisihminen ryhtyy etsimään ystävää kontaktipalstoilla, niin hän hakee pitkää, komeaa ja savutonta seuralaista. Luonteenpiirteet ovat toissijaisia. Ja onhan se oikein. Juuri ujoimmat hakevat seuransa lehti-ilmoituksilla.

Ja jos ujo hakee ujoa, niin ainakin nk. itse asiaan pääseminen menee pelkäksi oman polvenpuristeluksi.

Mutta se saattaa olla ujojen kohtalo, sillä eiväthän ujon miehen edessä liivimannekiinit kutsuvasti tuoksuen pöyhistelekään.

Tiettävästi vähemmän ujoja ovat päiväkahvit tarjoavat, mutta niitä asioita en, ihan ujouttani käsittele vakavassa kirjoituksessa.

Kehottaisin muitakin, no, pidättyväisyyteen.

On ujoudesta melko runsaasti haittaa.

Lukioaikana rakastin syvästi yhtä Terttua. Mutta kuten lukija ehkä jo arvaakin, en saanut sanotuksi sitä hänelle, tarkastelin vain loitommalta ja ajattelin tukahtuneena, kuinka juuri hän on tyttö, jonka ainoa tarvitsema koru on sydän.

Sitten 35 vuotta myöhemmin, puhelin soi ja hän kertoi olevansa Kuopion torilla ja tahtovansa nähdä minut!

Ja vielä!

Hän kertoi kuinka oli rakastanut juuri minua koko oppikouluajan, mutta ei pelkkää ujouttaan uskaltanut lähestyä.

Mitään levotonta pinttymää ei siitä enää kertynyt. Olimme kumpikin löytäneet meille soveltuvan osan elämässä.

Hän asui Lontoossa, opetti ministereille ja korkeille virkamiehille suomea.

Minä taas jäin Kuopioon kirjoittelemaan näitä lyhkäisiä juttuja.

En ikinä päässyt lähteneeksi edes Helsinkiin vaikka kaksi kertaa oli muuttoauto liki lastattu.

Muuten on sujunut kutakuinkin mallikkaasti. Puolisonkin sain kun hän tilasi vihkiajan pormestarilta.

Työssä oli ujoudesta tietysti haittansa. Nuorempana lähettivät isoihin tapahtumiin ja lehdistön parhaat voimat tunkivat eturiviin. Mutta minä kurottelin takarivistä kaulaani kuin kyy rukiinlaihosta.

Sitten johto keksi minulle homman, jossa ei tarvinnut tavata ketään ja sai keksiä omasta päästä mitä kirjoittaa.

Mutta luulenpa, tämä on sitten suurella kultaisella portilla kohottaa P. Pietari torjuvasti kätensä maan päällä ujostelematta reuhanneille ja johdattaa minut ohi jonon kohti solisevia puroja ja ikuista kesää, jossa liljat taipuvat hiljaisten tuulten alla ja seppelpääneidot kiiruhtavat luokseni viinirypäletarjottimineen.

En jatka tätä tarinaa koska alan jo ujostella kuinka hyvin minulle lopulta käykään.

 

IMMU

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu