Surukalusto

Suomalaisten suremistavat ovat muuttuneet, kertoo tutkimus.

Surua voi käsitellä monella tapaa. A.P. Tšehovin novellissa Suru ajuri Jona haluaa kertoa kyydittävilleen pikkupoikansa kuolleen. Kukaan ei välitä kuunnella. Lopulta Jona turvautuu hevoseensa ja kertoo sille kaiken.

Suruista on tietysti rankin läheisen, rakkaan ihmisen kuolema.

Olin viisivuotias kun isäni äkillisesti kuoli, nousi taivaan pilvilaivaan huuhtomaan Suuren Kapteenin komentosiltaa.

Avoimen haudan äärellä – tämä on totta – minut valtasi halu hypätä isän perään.

Hänellä olivat lempeät kädet, ystävälliset silmät, pikkupojan iloja ja murheita ymmärtävät puheet.

Nuorena ”miehekkään” räyhäköissä porukoissa säikähdin mitä olin menettänyt. Miehen mallin.

Mutta geeneissäni malli periytyi.

Elämän evääksi tulivat nämä(kin) kolme asiaa: tasa-arvo, heikkoja ei saa hakata, henkisestikään ja rauha eli kaiken muun voi antaa anteeksi mutta vuodatettua viatonta verta ei koskaan.

Sitä isä olisi opettanut. Siihen soveltuvat niin nasaretilaisen kulkurifilosofin aatteet kuin B. Russellin elämän säilyttämisen viisaus.

Surulla on myös hurmaava puolensa, siitä voi tulla nautinto, ansa, josta ei pääse, eikä oikein haluakaan päästä, irti. Se voi olla hyvinkin itsekeskeinen olotila.

Surussa vetää sieluun. Se on kuin pakkanen – mitä enemmän vilua ajattelee, sitä enemmän viluttaa. Toisen suruun suhtaudutaan monella tapaa – ylisanoin, väistellen tai toteamalla että otan osaa. Se on maailman hyödyllisin epätosi sanonta.

Minun lääkkeeni menettämissuruihin on ollut melankolia.

Kun käy poteron pohjalla ja kynnet veressä kapuaa kurkkimaan uteliaasti maailman iloja, on valmis huhuilemaan huomiseen, sinne missä meri tavoittaa taivaan äären.

Vastikään kertoi ystäväni, työssään myös surun ja kuoleman ammattilainen, alkaneensa jo toipua vaimon kuolemasta.

Se vahvisti ikitajua: ei kuolema ala silloin kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema.

Vain yhtä kuolemaa ikääntyessä, harvoissa painajaisunissa, pelkään. Uskallan sen tunnustaa: puolison menettämistä.

Siksi tahdon pitää kiinni kaikesta mahdollisesta – ja mahdottomasta.

Kun saavun iltahämärässä kotiin niin mielen pohjalta nousevat L. Viidan säkeet: ”On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne.”

Silloin sitkeän kotikatajan neulasissa soi J.S. Bachin preludi ja fuuga G-duuri, se joka alkaa kuolemasta ja päättyy elämään.

Kuinkas Dostojevski kirkastikaan: Kauneus pelastaa maailman.

Rauhaa elämän iloissa ja suruissa:

IMMU