Koulu ainainen

Se välähti nyt nurmikolla – kiiltomato, kesän valomerkki. Koulutkin ovat alkaneet.

Minä vänkäsin kouluun menoa vastaan koska osasin jo lukea. Äiti, muuten niin ymmärtäväinen, äsähti koulun portilla:

– Näytä olevasi mies!

Minulta herahtivat vedet silmiin:

– Tässäkö kaikkien nähden?

Vietin viisivuotiaasta kaksi talvea aamupäivät yksin kotona. Joutessani opettelin lukemaan.

Laskemaan opin koska leskiäidin ja neljän lapsen taloudessa laskettiin visusti menot. Siksi en tahtonut kouluun vaan lisätienistiin, juoksupojaksi Valinta-Voutilaiseen.

Nykykoulun mollaajia ovat opettajia piinaavat virtsapäävanhemmat. Heidän jälkeläisensä kun ovat lapsineroja. Sellaisiksi he jäävätkin.

Nykyelämässä koulun tarkoituksena on tuottaa elinkeinoelämälle puolivalmista taikinaa, joka on alustettavissa – ja ostettavissa – mihin tarkoitukseen tahansa.

Talouskiimaiset vähättelevät taideaineita hömppänä. Uranosteessa ovat ”statushakuiset moniosaajat”; kaikkea osataan vähän, mitään ei kunnolla. Sitä kutsutaan luovaksi tuhoamiseksi.

Aito luovuus pelottaa valtaa. Terveesti itsetuntoiset kun voivat päätyä käyttämään aivojaan: omaa oksaa kannattaa sahata vain jos siihen aiotaan hirttää.

Siksi luovuutta, vähä-älymystöesihenkilöidenjohtamassa työpaikassa kohdellaan kolmella tavalla: vähättelyllä, syrjimällä, erottamalla.

No, tätäkin luovuutta hyvissä kouluissani suvaittiin:

Kerrattiin kymmentä käskyä. Auvis-Jaskalle lankesi kuudes. Hän vääntelehti ja kuiskasin:

– Älä houri.

Jaska heläytti sen ja opettaja pyörähti äkkiä selin…

Pohdittiin milloin Aatami ja Eeva karkotettiin paratiisista. Minä siihen:

– Syksyllä.

Opettaja pyysi perustelemaan.

– Omenat kypsyvät syksyllä, täsmensin.

Uskontotunnilla kysyttiin minkä virheen veljet tekivät myydessään Joosefin orjaksi. Avustin Saarelaisen Jallua: Myivät liian halvalla.

Uskonnonopettaja osoitti suvaitsevaisuuttaan:

– Sinusta onkin tulossa pääekonomisti.

Opeteltiin mittoja: millilitra, senttilitra, desilitra, litra. Opettaja kysyi Kettus-Jussilta, että mikä tulee sitten.

Kuiskasin neuvoksi että korkki. Opettaja, punaposkinen uskovainen tyttö kuuli eikä silloinkaan, nakannut kulmakarvojaan takaraivolle.

Äidinkielenopettaja, johon olin salaisesti rakastunut, jäi äitiyslomalle ja hyvästeli:

– Immu katsoo, ettei keväällä tule nelosia.

Minä salamana:

– Samaa toivotan lehtorille itselleen.

Hän sai niin rajun naurukohtauksen, että säikähdin hänen synnyttävän kateederille.

Ikitavoite, opettajien ansiosta – on yhä edistyä ennen kuin niittokone, jota ennen viikatemieheksi kutsuttiin, valistusihmiseksi, jolla on barokkisielu.

IMMU