Hurskastelusta siivottu viisaus

Minulla on kirjoja joita luen kesäisin uudelleen etten lankeasi teurastusdekkareihin.

änä kesänä uusinta oli Michel de Montaignen Esseet.

Mikä essee sitten on?

Michel de Montaignelle se oli alkuaan äskettäin edesmenneen ystävän korvaamista jo aikaa sitten edesmenneillä, vanhimpien joukosta suurimmilla, Platonilla, Plutarkhoksella, Cicerolla ja Senecalla.

Hän siteeraa heidän ajatuksiaan ja punnitsee omian ajatuksiaan niitä vastaan. Se merkitsee sitä, että hän jaloittelee omaa järkeään, höllentää talutusnuoraa tai päästää sen irti, jotta se saa nuuhkia mielensä mukaan.

Järki on kaikkeen sopiva työkalu, Montaigne todistaa kirjoituksillaan. Siksi hän sekaantui kaikkeen ja käytti kaikkia tilaisuuksia koetellakseen sitä esseissään. Jos eteen sattui aihe, jota hän ei ymmärtänyt, niin juuri siitä syystä hän kajosi siihen.

Kirjailija antoi lukijalle vapauden assosioida ja kokea hoksaamisen jumalaisen henkäyksen.

Älkäämme silti pitäkö häntä mieleenjuolahdusten sunnuntailapsena.

Jo aiheet viestivät ajatuksen laaja-alaisuutta: valehtelijat, pelko, ystävyys, yksinäisyys, juoppous, vanhuus, seksi, kirjat, korkean aseman haitat.

Michel de Montaignen äänensävyä toki leimaa aika ajoin hiljainen alakuloisuus ja tietoisuus siitä, että moni asia elämässä on peruuttamatonta, siksikään hän ei anna suoria neuvoja. Senkin hän sanoo, että kirjoittaminen alkoi yksinäisyyteen ja kirjojen ääreen vetäytymisen aiheuttamasta poikkeuksellisen melankolisesta mielentilasta.

Mutta lopulta hän onkin valoisa luonne, koska essee on kirjallisuuden muoto, joka ei anna varustaa itseään nimilapuilla. Se vääntäytyy irti kaikkien määritelmien otteesta ja pysyy saattamaan määritelmien muotoilijat naurunalaisiksi.

Michel de Montaigne muuten inhosi ”sympaattisia ihmisiä”. Siis sellaisia, jotka tahtovat kaikille hyvää, eivätkä kenellekään hyvää.

Siihen sopii aitoranskalainen viisaus: Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksi antamista.
Ystävyydestä de Montaigne kirjoitti näin:

Tarvitaan lukuisia yhteensattumia sitä rakentamaan, että on jo paljon jos kohtalo onnistuu luomaan ystävyyden kerran kolmessa vuosisadassa.

En siteeraa suoraan enempää. Esseet on koettava itse, ei ahmien vaan pala palalta. Ja kokeakseen sen hoksaamisen riemun.

Ainoa imperatiivi niissä on elämän kunnioittaminen. Teoksen viimeinen kirjoitus Kokemuksesta kertoo sairaudesta, kivusta ja kuolemasta, mutta päättyy ylistykseen ilolle ja elämälle:

”Kun nukun, nukun, kun tanssin, tanssin.”

Esseen kirjoittajan ensimmäinen ohje montaignelaisittain voisi olla: Riisu pois kaikki hurskastelu ajatuksistasi.

IMMU

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu