Luodin orjat

Pyssypopulismin pohjamuta on saavutettu. Hallitusohjelmaan on kirjattu aie siviilien sotilastarvikkeiden verovähennysoikeudesta.

Ampumaratojen rakentamisvelvoite kunnille vielä puuttuu.

Siksi aina kun kuulen sanan pistooli tartun kulttuuriini.

Minulla on aseista kaksi myönteiskokemusta. Äitini pyynnöstä käymässäni armeijassa vedin ensimmäisen kerran liipasimesta. Saavutuksena tykkipatterin paras tulos, onnenlaukauksia ne olivat ja viikonloppuloma heti sotaväen aluksi!

Toinen oli lapsuudessa. Isäni yleni sodassa vänrikistä kapteeniksi. Hän oli, enoni Otto kertoi, niin hyvä sotilas ettei uhoillut sodallaan sen päätyttyä koskaan.

Kun olin viisivuotias isä antoi silti minulle lahjaksi vesipistoolin, perä puuta, kromattu piippu.

Tehtiin lauantaisaunaan lähtöä. Isä hötkyili ja käski ottamaan pyssyn mukaan.

Hän latasi sen kylmällä vedellä ja lauteilla odottelimne äitiä.

Kun hän avasi oven niin isä nauraa kihersi ja ampui suihkun äidin rintojen väliin.

Luultavasti säikähdin: nyt äiti suuttuu!

Mutta kun he silmäsivät toisiaan niin lämmin läikähti lämmintä vasten. Rakkautta se oli!

Hymy kapusi heillä silloinkin suupielistä silmiin.

Marraskuussa isä tempaistiin taivaan pilvilaivaan, huuhtomaan Suuren Kapteenin komentosiltaa, 44-vuotiaana.

Äiti eli 93-vuotiaaksi menemättä uuteen avioon.

Romanttisesti ajattelen niin tuosta vesipistoolista kehkeytyi osa antimilitarista ja humanistista elämännäkemystäni: voimakas vastenmielisyys kaikkea väkivaltaa kohtaan ja luonteva asettuminen heikomman puolelle.

Rauhaa. Maailman vaarallisin ase? Pienikaliberiset ihmiset.

IMMU