Aamulla parhain

Ystävänpäivän, tuon Amerikan lahjan kauppiaille, aatto. Minusta ystävyys on kuin yhteinen sielu kahdessa ruumiissa. Tavallaan ystävyys on kuin taidetta: harvalla on syntymälahja siihen.

Tuota tuumasimme, olkaveljeni Ojarumpu ja minä, aamuaskelluksella Valkeisenlammen lauhassa.

Minulle on valikoitunut ne harvat oikeat ystävät sillä perusteella, että heidän kanssaan saattaa kiusaantumatta vaieta, tuntitolkullakin. Näinkin:

Minä:

– Tervetuloa puolisosi kanssa meille ystävänpäivän lounaalle huomenna.

Ojarumpu:

– Mitä tarjoat?

Minä:

– Poronkieltä rakuunakermassa.

Ojarumpu tokkasi niille jalansijoilleen:

– Ei käy. En pysty nauttimaan mitään mikä on ollut toisen suussa!

Minä, ystävällisen pirullista luonnettani:

– Elintarvikkeen alkusijaintipaikasta puheen ollen niin syöthän sinä kuitenkin kananmunia…

Erosimme Alavan kirkon tienoilla. Vaieten. (Arvattavasti huomenna soi lounasaikaan ovikello…)

Kinnteistössäni odotti aamusauna. Otin evääksi pikkutölkin 5,3 prosentin Sandelsia.

Vaimo:

– Viina se on hitaasti tappava myrkky.

Minä:

– Eipä tässä enää ole kiire minnekään.

Vaimo vaikeni, katseessa tuttu ystävällisen pejoratiivinen tuike.

Siinä lauteilla kaivautuivat sielun siimeksestä Mika Waltarin oivat säkeet:

”Elämän syksyn tullessa / ainoa todellinen runo: / tuntea läheiseksi, ystäväksi / toinen ihminen, / sanoitta.”

Näin todentuu, hiljaisuudessa historioitsija Henry Adamsin (1838-1918) kirkastus:

”Yksi ystävä elinaikana on paljon, kaksi ylenmäärin, kolme tuskin mahdollista.”

Valinta sekin sillä kaikkien, muka, ystävä ei ole lopulta kenenkään ystävä vaan vehnästelijä.

Nuo kaksi tietävät minusta liki kaikeanja ovat loppelämän ystäviäni, vakaasti uskoen.

IMMU