Aamulla parhain – kirja!

Tätä ei ole enää vuosiin, ennen se oli melkein sääntö, tapahtunut. Piti nousta aamukolmelta jatkamaan kirjan lukemista.

Välillä usko proosaan, etenki kotimaiseen hiipunut. Paljon on metsää kaadettu turhaan joutokirjojen vuoksi. Vuosikymmenten aika jouduin ammatikseni lukemaan niitä, kannesta kanteen, kirjoittamaan niistä.

Nyt kirjoitetaan urheilijoista, iskelmätähdistä, kirjailijat suosutuvat television puolihöhliin hohotuspaneleeihin. Piti oikein olla jo huolissaan.

Onneksi nuoruusaikojen ystäväni Hotakainen sentään moisen lopetti! Kyllälteen kai saatuaan.

Niin, se kirja oli Elisabeth Stroutin Voi William (Tammen Keltainen kirjasto, 226 s.).

Moni saattaa muistaa Stroutin romaanin pohjalta tehdystä tv-sarjasta Olive Kitteridge, joka sai mm. kuusi Emmy-palkintoa. Strout on saanut myös Pulitzerin.

Hän (s. 1956) on koulutukseltaan juristi, joka ryhtyi kirjailijaksi ja yliopistoluennoitsijaksi. Onneksemme.

Stroutilta on suomennettu kuusi kirjaa, kolme niistä kertoo köyhistä oloista lähteneestä Lucy Bartonista. Uutuuskirjan William oli hänen ensimmäinen miehensä. He saivat kaksi tytärtä ja nyt Lucy kertoo Williamista ja itsestään eron jälkeisinä aikoina.

Pettämisen vuoksi he erosivat mutta kiinteä suhde jatkuu, sopuisana. Eivät he yhteen halua palata mutta löytävät toisensa,oppivat tuntemaan kuten Lucy toteaa: ”Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme! Mutta kyllä me ihan pikkuisen tunnemme.”

Sen enempää paljastamatta tästä kirjasta, joka koostuu lyhyistä muistelmakatkelmista Stroutin tyyliin, että me olemme mysteereitä tässä arjessa. Mutta elämä ei ole mysteeriin tunkeutmista vaan elämistä sen kanssa, sen turvin, sen kannattamana, sen lävitse.

Stroutia saattaa verrata toiseen, Nobel-palkittuun, Alice Munroon. Hän, nyt uransa lopettanut, on myös lyhytproosaan taitaja, taikuri, Tšehoviin ja Hemingwayhin heitä molempia on verrattu.

Muistan aina kun hyppäsin ilosta ilmaan kun kuulin Munron Nobelista.

Mikä näistä kahta naiskirjailijaa minulla yhdistää? Alkuun heitä lukee kiihtyvän ahneesti, sitten hidastaen ja lopulta pysähdellen nyanseissa, takaisin palaillen, alati ällistyen.

Pysyvä kirjallisuus on sellaista, jota voi lukea useaan kertaan. Silloin se on luovaa taidetta. Kertaluettava on vain esittävää ”taidetta”.

Lukurauhaa:
IMMU

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu