Aamulla parhain? Parinuhteet

ROUVA:

-Missä vetkuttelit? Kello on kahdeksaa vaille viisi. Työsi loppuu neljältä ja kotimatka kaupassa käynteineen vie puoli tuntia. Lorvailit tietysti taas suu puoliavoimena puiden alla lintuja toljottaen. Niin kuin naapurit eivät muutenkin sinut nähdessään kämmeniinsä pärskähtelisi.

MIES hiljaa mielessään:

(Taivaan sinisen kupolin alla,

metsän soreapilarisessa temppelissä,

soittivat kuuset Sibeliusta,

neulasten pizzicaton sinulle omistivat.)

ROUVA:

– Ja missä ovat ostokset? Unohdit tietysti. Ai, armon luoja! Sen kerran kun pyydän sinua käymään yksin kaupassa, niin sinä muka unohdat. Teit sen tahallasi. Sinä et yksinkertaisesti välitä tästä perheyhteisöstä. Vain pala juustoa ja porkkanoita. Mutta ei. Tytön luusto haurastuu. A-vitamiinin puute vie apatiaan. Ja sinä kurja et edes huomaa sitä. Olla möllötät omissa maailmoissasi.

MIES edelleen hiljaismielessä:

(Kaikki järkkyi kun kosketin sinua.

Onni ja hiljaisuus olivat yhtä

kuin vaapukkapelto

ja jokiin laskeutuva sini.)

ROUVA:

-Voi että minä sinuun sorruin. Oikein pistelee kun ajattelen hukattuja vuosia. Kaikista tarjokkaista – ja niitä luvalla sanoen piisasi – minä lankesin sinuun. Ja missä olen? Katuojassa. Tätäkö pitäisi kutsua kodiksi? Tämä on sinulle vain tankkausasema ja ällöjen sukulaistesi kinkeritupa. Olen niin toivoton, että voisin heittäytyä ikkunasta. Kuristusotteesi kirpoaisi ikiajoiksi.

MIES yhä vaieten:

(Kun olit poissa,

huusin yli mustien öiden:

linnutkin palaavat pesimäpaikoilleen,

veneet meriltä valkamaansa.

Mutta sinua ei kuulu, näy.)

ROUVA:

-Ja ne sinun nuoruushöpinäsi rakkaudesta, joka muka aateloi elämme jokaisen päivän. Jos suoraan sanon, niin moisella paskapuheella olet lannoittanut elämämme iljettäväksi bakteerialustaksi. Nytkin kuvittelet, että tämä on ohimenevää. Mutta nyt, kuule karju, erehdyt. Yhtään yötä et enää vieressäni nuku. Eropaperit pannaan vetämään heti aamusta. Minä vien sinulta kaiken. Ihan kaiken. Mutta tekosi juippi maksat. Se on taivahan tosi.

MIES kiitollishiljaisena:

(Kiitän jokaisesta päivästä kanssasi

kun polvistun elämäni ehtoolliselle

sylisi tuoksuvaan maljaan.)

ROUVA:

– Upposiko kaaliin? Kolua vain kenkiäsi siellä eteisessä ja painu rutkan jäljille. Sinne sinä kuulutkin, kaltaistesi renttujen joukkoon.

MIES, ääneen:

– Tuota, tässä juusto ja porkkanat. Ostin vielä sinisimpukoita ja katkarapuja, jos tekisin iltapalaksi muropohjaisen välimerellispiiraan…

ROUVA:

– Voi hyvä jumala sen kanssa. Miksi sitä ei voinut heti sanoa?

MIES:

– No, kun me puhumme enää niin vähän toisillemme. Halusin vain varmistua, että sinä edelleenkin rakastat minua…

Joulurauhaa teillekin aviourallanne:

IMMU