Aamulla parhain – sielurisat

Aamukymmeneltä sunnuntaina valui kirkkoon sanankuuloon.

Minä ajoin kaatopaikalle lastina pari säkillistä risuja. Lisäpainona omat sielurisat.

Uskovaisia pidetään hyvinä ihmisinä, lähimmäisiä lempeästi rakastavina

Pähkäilin omaa Kristus-kuvaani, jonka pohjana ovat Dostojevskin Kristus-hahmot Idiootista, Riivaajista, Karamazovin veljeksistä.

Josko he ovatkin niitä oikeita Kristuksia. Niinhän Kristus Raamatunkin mukaan reagoi todellisuuteen: itki, hymyili, murehti, raivosi, suuttui, oli alakuloinen eikä suinkaan suhtautunut kärsimyksiin vain hymy huulilla.

Kristinuskossa on muuan pelottava piirre: jako vuohiin ja lampaisiin. Olen aina samaistunut vuohiin. Se on tiennyt villimpää ja vapaampaa elämää.

Josko tähänkin: olla ihminen; se on syyllisyydentuntoa kurjuudesta, johon ei oikeastaan ole syypää, se on ylpeyttä voitosta, jonka toverit ovat saavuttaneet, se on: tuntea olevansa osallisena koko maailman rakennuksessa oman kivensä siihen sijoittaessaan.

Rauhaa sielurisojenne myötä:

IMMU