Elämästä kiitos, Tyyne Esteri

Mutta en koskaan äitienpäivänä. Huomenna se on.

Suvainnette palauttaa mieliin, kerraten, oman äitini, arjen extreme-henkilön.

Ikimotto olkoon: on muistettava lähtökohtansa, ihmiset joiden vuoksi eli ikikesissä onnellisena.

Kun isä kuoli sosiaalinen statuksemme putosi, romahti. Äidistä tuli neljän lapsen yksinhuoltaja, siivooja ja naapurien pyykkäri.

Silti luonne pysyi: ”Niin kauan kun herrat eivät kopistele kenkiään ja pyyhi kunnolla peräpeiliään meillä riittää evästä.”

Yhä muistan, niin viisivuotias kuin vasta olinkin, äidin katseen kun hiilihankomainen sosiaalijohtajanainen epäili selviytymistämme: velkainen talo myyntiin ja lapset hajautettava uusiin koteihin.

Että niin lempeä äidin katse saattoikin leimuta vihasta. Lapsetko pois! Isän rakentama talo, vaikka velkainenkin ,myytäisi!

Elämä jatkui, se rakennettiin uudelleen, viiden voimin.

Ei elämä särkynyt kun isä kuoli. Se syntyi uutena siitä että jotakin meni rikki.

Äiti ei kohtaloon alistuen uhrautunut, ei masentunut, ei jättänyt omaa eikä lastensa elämää heitteille vaan koulutti heidät ja ennen kaikkea kasvatti (!). Se oli hänelle suurin elämän tarkoitus.

Tämänkin opin hiljaisessa mielessäni: elämässä pitää aina olla ihanteellisuutta vaikka maailma ei alati toivoa anna. Se jalostui huomisuskoni elämännäkemykseksi.

Siksi hänen haudallaan käydessäni kertaan B. Brechtin runon Äidilleni:

”Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään / kasvamaan kukkia / perhosten leikitellen lentää. / Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen painoaan / miten paljon tuskaan tarvittiin / kunnes hän oli niin kevyt.”

Mutta ennen kaikkea elämässä oli ollut iloa. Pitää suhtautua vakavasti johonkin, jos aikoo saada iloa. Ilo on elämän verenkierto.

Siksi soitan äitiä muistellessa, muistokynttilän lepattaessa pianon kulmalla, J.S. Bachin preludin ja fuugan G-duuri, sen joka alkaa kuolemasta ja päättyy elämään.

Kiitos elämän eväistä, Tyyne Esteri, sinne jonnekin missä meri tavoittaa taivaan äären.

IMMU