Elmo – itkun ja naurun ikiliikkuja

Tämä päivä on omistettu lukurauhalle. Koska urheilurauhaa eitv suvaitse niin keskeytin kisojen seuraamisen.

En silti hylännyt urheilua. Otin aikalisän ja ryhdyin seuraamaan – jälleen – Derwangan kisoja selostajina Immo ja Lyly.

Suvainnette tämän kisakiihkoisen retroilun:

Kyse on siis Juhani Peltosen Elmosta, Suomen monilahjakkuudesta niin rata- kuin kenttälajeissa, futiskentällä ja kaukalossa.

Harva tajuaa kuinka syvästi surullinen kirja Elmo on:

”Jollei ihmiselämässä tapahdu järjelle käsittämätöntä, niin se on jo sitä.”

”Mikä Viksbergin metsässä aina rapisee? Sairaan pojan haamu, joka kantaa risutaakkaa.”

Ihmekö että Elmo lopulta päätyi sirkukseen tykinammukseksi ja sinkoutui kohti Lyyran tähdistöä.

Huumori ei ole maanisten hohottajien laji. Jo Chaplin oivalsi, että huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä.

Elmon ristiäispäivänä lauloivat mustarastaat, punakylkirastaat ja räkättirastaat.

Muistamme kuinka hän kaatui satasen loppukilpailussa ja voitti. Ihastelemme yhä kuinka hän sytytti piippunsa kesken kiivaimman mitalitaiston.

Mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla oli viisi pyörrettä hiuksissa ja jota hänen haudankaivajaisänsä opetti rakastamaan kaikkea kaunista kuten sipulikupolikirkkoja ja omenapuita.

Itse hän oppi rakastamaan jo nuorena Aliisaa.

Siksi on ymmärrettävä kuinka kaiken hulinankin keskellä ”hänen silmiään kivisti Aliisan kuoltua kuin yönpimeys ja ikään kuin joku olisi kontrabassolla jumputtanut suruvoittoisia skaaloja hänen sydämensä ikoninurkkauksessa.”

Tai miksi hän toivoi niin usein kultamitalia pokatessaan Maammelaulun sijasta, kosmopoliitti kun oli, soitettavaksi Järnefeltin Kehtolaulun. Kovasti hän oli kiintynyt myös Chopinin cis-mollinokturnoihin. Myös Maan korvessa kulkevi lapsen tie oli mestarin suosikkeja palkintopallimusiikkkina.

Huumoriahan on kahta lajia: ilman draamallista ironiaa syntynyt huumori, joka voi merkitä hyvää hölötyskaskuilukykyä . Sitten on draamallisen ironian avulla luotu suuri huumori.

Lopulta nauru on ainoa positiivinen sankari. Mutta ei sapekas ja pahantahtoinen nauru, joka on nykyisin vallalla, eikä kevytmielinenkään vaan se nauru, joka puhkeaa syvältä ihmisen lopulta valoisasta olemuksesta.

Emmehän elä nauraaksemme vaan nauramme kuollaksemme. Etenkin tosikkourheiluväen selän takana.

IMMU