Elmo – itkun ja naurun ikiliikkuja

Korona ”armahti” meitä näinkin: urheilun ylisyöttö keskeytyi.
En silti hylännyt urheilua. Otin aikalisän ja ryhdyin seuraamaan – jälleen – Derwangan kisoja selostajina Immo ja Lyly.
Suvainnette tämän retroilun:
Kyse on siis Juhani Peltosen Elmosta, Suomen monilahjakkuudesta niin rata- kuin kenttälajeissa, futiskentällä ja kaukalossa.
Harva tajuaa kuinka syvästi surullinen kirja Elmo on:
”Jollei ihmiselämässä tapahdu järjelle käsittämätöntä, niin se on jo sitä.”
”Mikä Viksbergin metsässä aina rapisee? Sairaan pojan haamu, joka kantaa risutaakkaa.”
Ihmekö että Elmo lopulta päätyi sirkukseen tykinammukseksi ja sinkoutui kohti Lyyran tähdistöä.
Huumori ei ole maanisten hohottajien laji. Jo Chaplin oivalsi, että huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä.
Elmon ristiäispäivänä lauloivat mustarastaat, punakylkirastaat ja räkättirastaat.
Muistamme kuinka hän kaatui satasen loppukilpailussa ja voitti. Ihastelemme yhä kuinka hän sytytti piippunsa kesken kiivaimman mitalitaiston.
Mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla oli viisi pyörrettä hiuksissa ja jota hänen haudankaivajaisänsä opetti rakastamaan kaikkea kaunista kuten sipulikupolikirkkoja ja omenapuita.
Itse hän oppi rakastamaan jo nuorena Aliisaa.
Siksi on ymmärrettävä kuinka kaiken hulinankin keskellä Aliisan kuoltua ”hänen silmiään kivisti Aliisan kuoltua kuin yönpimeys ja ikään kuin joku olisi kontrabassolla jumputtanut suruvoittoisia skaaloja hänen sydämensä ikoninurkkauksessa.”
Tai miksi hän toivoi niin usein kultamitalia pokatessaan Maammelaulun sijasta soitettavaksi Järnefeltin Kehtolaulun. Kovasti hän oli kiintynyt myös Chopinin cis-mollinokturnoihin.
Huumoriahan on kahta lajia: ilman draamallista ironiaa syntynyt huumori, joka voi merkitä hyvää kaskuilukykyä ja draamallisen ironian avulla luotu suuri huumori.
Lopulta nauru on ainoa positiivinen sankari. Mutta ei sapekas ja pahantahtoinen nauru, joka on nykyisin vallalla, eikä kevytmielinenkään vaan se nauru, joka puhkeaa syvältä ihmisen lopulta valoisasta olemuksesta.
Olen seurannut ikäni urheilua, olen urheilumies. Vieläkin salapäin suren, että näkö heikkeni, sain riillit ja Juventus jäi ilman maaleja mättävää suomalaiskärkeä (heh!).
Emmehän elä nauraaksemme vaan nauramme kuollaksemme. Etenkin tosikkourheiluväen selän takana.
IMMU

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu